(Tuntematon Sotilas)
Miten on mahdollista, että kun kirkot täyttävä
suomalainen saarnaaja kertoo, että hänen kokouksissaan on ilmestynyt kultahippuja
ihmisten iholle ja kirkon lattialle, hänet otetaan vakavasti? Miten on
mahdollista, että kun Rodney Howard-Brown
opettaa Raamattu kädessään aivan Raamatun vastaisia ja puhuu muutenkin
sellaista palturia, jonka jokainen kuulija voi tietää palturiksi, ei yleisössä olleet pari sataa pastoria huomaa asiassa mitään
epäilyttävää, vaan seuraavat hänen kutsuaan esiintymislavalle, missä hän sitten
kaataa pastorit puhaltamalla tai huutamalla heille ”Fire!”?
Miksi ei koko yleisö protestoi ja pilkkaa moista huijaria? Miten on
mahdollista, että kun Benny Hinn mainostaa Jeesuksen
ilmestyvän fyysisesti hänen rinnalleen esiintymislavalle ”lähikuukausina”,
hänet kuitenkin kutsutaan Helsingin jäähalliin puhumaan? Miten on mahdollista,
että jos arvostelee kiljumista, hekotusta, ryömimistä, kasoissa makaamista ja
”juopumista”, saa varoituksia Pyhän Hengen murehduttamisesta? Miksi ei huuhaata tunneta huuhaaksi, vaan
luullaan Pyhän Hengen työksi, Hengen, jota Jeesus kutsui Totuuden Hengeksi?
Miten tähän on voitu tulla? Olen yrittänyt selvittää tätä itselleni ja joskus
toisillekin. Tässä joitakin ajatuksia yritysteni hedelminä.
Olen tullut vakaumukseen, että syynä on
karismaattisuuden ytimessä oleva harha, painopisteen siirtymä koko kristillisyydennäkemyksessä.
Tämä harha on vähitellen vallannut kristillisessä kentässä alaa niidenkin
keskuudessa, jotka eivät lue itseään karismaattiseen liikkeeseen.
Karismaattisen liikkeen tietyt perusopetukset ovat tulleet vähitellen
herätyskristillisen kansan yhteiseksi omaisuudeksi, varsinkin siellä, missä ei
kuuluta hengellisesti vakiintuneeseen yhteisöön.
Viime vuosisadan alussa syntynyt helluntailaisliike
yhdisti useita teologisia suuntia. Sen opin olemuksen voisi ilmaista kuitenkin
yksinkertaisesti: se uskoi Pyhän Hengen varsinaisen työn ilmenevän yksilön
ja seurakunnan elämässä ennen kaikkea näkyvinä merkkeinä ja ihmeenomaisina
”armolahjoina”. Uskottiin lisäksi, että Pyhä Henki palautti alkukirkon
voiman viimeisten päivien kristityille. Helluntailaiset historioitsijat Burgess ja McGee esittävät asian
juuri tähän tapaan laajassa teoksessaan ”Dictionary
of Pentacostal and Charismatic
Movements” (9. painos, Grand Rapids,
1996) . Juuri tässä on
helluntailaisuuden ja karismaattisuuden yhteinen tekijä ja niiden harha. Harha
ei näytä kovin dramaattiselta, mutta se on tehokkaasti vienyt alaa siltä Pyhän
Hengen työn ymmärrykseltä, jonka tunnemme Jeesuksen omista sanoista esimerkiksi
Johanneksen evankeliumin 16. luvussa: ”Hän kirkastaa minut…” Hengen työtä ei enää
assosioida evankeliumiin syntisen vanhurskauttamisesta.
Helluntailaisuus kulki pitkään omia teitään, kunnes
siitä ja sen rinnalle syntyi ns. karismaattinen liike n. 1960. Kysymyksessä on
kaikesta erilaisuudesta huolimatta sama liike, kuten liikkeen sisälläkin
yleensä ajatellaan. Liikkeen kehityksessä 1900-luvun alusta meidän päiviimme
voi nähdä kolme trendiä, jotka ovat vaikuttaneet vaihtelevasti, mutta
jatkuvasti karismaattisuuden esiintymiseen:
1. Oletetusta
Hengen työstä todistavien ilmiöiden, manifestaatioiden voimistuminen.
2. Liikkeen
”hovikelpoistuminen”
3. Jumalan Sanan korrektiivi
Ensimmäinen trendi koskee erityisesti paria
viimevuosikymmentä. Jo ns. Azusa-kadun herätyksessä
Los Angelesissa (1906), mistä helluntailaisuuden katsotaan alkaneen, oli hyvin
voimakkaita ”manifestaatioita”. Kuitenkin kymmenien vuosien vaisumpien aikojen
jälkeen on manifestaatioiden normitaso, se mitä pidetään hyväksyttävänä ja
tavoittelemisen arvoisena,
tullut 1960-luvulta lähtien vähitellen hurjemmaksi. Tyypillistä
on Toronton liikkeen johtavan pastorin John Arnottin
toteamus muutaman vuoden takaa: ”Jos olisimme vuosi sitten nähneet tällaisia
ilmiöitä kuin nyt, tiedän, että olisin pannut niille silloin lopun.”
Alkuvuosikymmeninä helluntailaisuus/karismaattinen
liike kuului kristikunnan omituisuuksiin ja pysyi melko lailla omana, rajattuna
ryhmänään. Muissa kirkkokunnissa vieroksuttiin ja jopa halveksittiin
helluntailaisuuden ”hihhulimaista” menoa. Mutta
1960-luvulta lähtien karismaattinen liike sai uudenlaista arvostusta, kun sitä
alkoivat edistää jotkut ”kunnioitettujen” kirkkokuntien teologit. Se on
sittemmin levinnyt melkein kaikkiin kirkkokuntiin ja tullut todellakin
hovikelpoiseksi. Kielillä puhuminen ja muut ns. karismat olivat melkeinpä jo
hienoja. Helluntailaisuus oli aivan kuin kesytetty ja siistitty sopimaan
muihinkin kirkkokuntiin.
Koko kehityksen ajan on karismaattisessa liikkeessä
tietenkin luettu Raamattua, joten Jumalan Sana on vaikuttanut korrektiivina myös sen keskuudessa, kuten kristillisyydessä
muutenkin. Siksipä liikkeen sisällä on tapahtunut ääri-ilmiöiden kritiikkiä ja
torjumista. Suomessakin helluntailaisuus on varsin kunnioitettavasti
kritisoinut ns. restauraatio-teologiaa, torontolaisuutta ja ylistysliikettä.
Tämä on tehty tavalla, joka ei tunnu olevan luterilaisille tahoille
mahdollista.
Karismaattisen liikkeen lähtökohta on siis yllä
mainitsemani erehdys Pyhän Hengen työn varsinaisesta painopisteestä. Uskotaan,
että missä Hän toimii, tapahtuu jotain ulkonaisestikin ihmeellistä. Jollei
tapahdu, pidetään yksityisen kristityn ja seurakunnan uskoa vajavaisena, se ei
ole ”Hengellä täytettyä”.
Raamatullisesti katsoen ja esim. luterilaisittain
ymmärtäen Pyhän Hengen työ tapahtuu ennen kaikkea lain ja evankeliumin saarnan
ja sakramenttien puitteissa ja sen ”tulos” on syntisten kääntyminen synneistään,
usko Kristukseen ja siten syntien anteeksisaamiseen, uskossa pysyminen,
kiusauksissa kestäminen, ristin kantaminen. Pyhän Hengen työn keskipiste on Ristiinnaulitun
Kristuksen kirkastaminen ja varsinainen ihme on, että Aadamin
lapsi alkaa uskoa Kristukseen. Kristuksen ristiä ei karismaattisuudessa
tietenkään kielletä, mutta sitä pidetään joko itsestäänselvyytenä tai vain
edellytyksenä todellisempaan, hengellisempään kristillisyyteen. Evankelinen
usko, jonka sisältö on syntien anteeksisaaminen, lahjavanhurskaus ja
jokapäiväinen kilvoittelu ristin alla, kuuluu tällaisen karismaattisuuden
koordinaatistossa hengellisen elämän alkeisiin, joista on päästävä pidemmälle.
Karismaattisen liikkeen peruserehdyksen vaikutus on,
että yhä suuremmat joukot on saatu uskomaan, että todellinen, tavoiteltava
kristillisyys on kokemusta ihmeistä ja merkeistä. Tämä näkyy niissäkin
kristillisissä piireissä, joissa itse olen kotona. Yleistä on esimerkiksi, että
Pyhän Hengen toiminnalla ymmärretään ilman muuta ns. karismaattisia ilmiöitä.
Kysymykseen ”Esiintyykö teillä Pyhän Hengen työtä?” ei odoteta vastausta:
”Kyllä, meillä ihmiset uskovat syntinsä anteeksi.” Ajatus menee ilman muuta ”armolahjoihin”,
kokemuksiin ja ilmiöihin. Näin on syntynyt ilmapiiri, jossa mielellään otetaan
vastaan Pyhän Hengen työnä kaikkea, mikä tuntuu voimakkaasti ja on
ihmeenomaista tai dramaattista. Nyt hurjimmatkin ilmiöt, joita vielä 1960-luvun
fiksut karismaatikot eivät olisi voineet
kuvitellakaan hyväksyvänsä, otetaan villillä innolla vastaan kristikunnan joka
suunnalla. Ei enää kysytä, mitä Raamattu sanoo. Korkeintaan haetaan
jonkinlaista, edes ohutta raamatullista perustetta kaatumisille, karjumisille,
röhkimisille jne. Luterilaisetkin ovat kaatuneet jo pitkään. Suuri osa
aktiivista kristikansaa mieltää Pyhän Hengen työn juuri tällaisina ilmiöinä.
Katumusta ei tarvita, kunhan vain kaadutaan. Parannusta ei vaadita, kunhan vain
parannutaan. Oikean opin ei ole väliä, kunhan vain tunnetaan ihania tunteita ja
”voimaa”.
Raamatullinen kristinusko on sanan varsinaisessa
mielessä tietenkin karismaattista, sillä niin uskomme kuin leiviskämme ja eri kykymme, kuin näitä
edeltävä Sana ja sen saarna, sakramentit ja seurakunta ovat varsinaisia
karismoja, Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä puhumattakaan. Pidän
myös pikkukarismoja (oma termini) mahdollisina (nimittäin kykyä parantaa
sairaita ja puhua kielillä, profetoida jne.). Jotkut paljon arvostamat ystäväni
harjoittavat niitä ja ovat saaneet niistä siunausta. Rukoilen itsekin Jumalalta
parantumista, jos joku läheiseni on tai itse olen sairas. Useimmiten Jumala on
antanut konkreettisen vastauksen, joskin se on yleensä merkinnyt käymistä
lääkekaapilla tai lääkärillä ja vuodelepoa ja joskus jopa leikkausta. Joskus
olemme saaneet myös ”pikavastauksia”. Onnellinen olen ollut molemmista. Mutta
olen ollut läheisten hautajaisissakin. Minulla on myös uskonystäviä, jotka
pitävät näitä popularisoituja karismoja vain apostolien aikaan kuuluvina.
Kummankaan asenteen suhteen minulla ei ole vaikeuksia: pysykööt uskossaan,
kunhan uskovat Ristiinnaulittuun ja kunhan eivät anna kysymykselle ”karismoista” keskeistä
sijaa.
Karismaattisen liikehdinnän paikallisiin ilmiöihin
(Toronto, Brompton, Pensacola,
Nokia jne.) voi suhtautua eri tavoin. Niitä voi verrata omankin
kirkkohistoriamme herätyksiin, joihin on liittynyt kummallisuuksia ja epäkypsää
toimintaa ja opetusta, vaikka ydin on ollut oikea, kuten ajan myötä on
osoittautunut. On totta, että monet omatkin ”todistukseni” ja hengelliset
puheeni 1960-luvulta herättäisivät tänään hilpeyttä tai kauhistusta, riippuen
siitä miten vakavasti niihin suhtaudun. Rauhallinen pitkämielisyys, esirukous
ja veljellinen ja isällinen tuki ovat tietenkin kultaa. Näin arvioi esim.
ystäväni ja työtoverini Eero Junkkaala Nokian
liikehdintää Uudessa Tiessä nro 23/01.
Karismaattisia herätyksiä voi tarkastella myös toisin: yhä
hurjemmaksi kiihtyvä harha, kristikunnan ylitse vyöryvä aalto toisensa jälkeen.
Aalloistahan karismaattisessa liikkeessäkin puhutaan. Kuhunkin aaltoon on
liittynyt kristittyjä, jotka ovat päässeet lopulta oikeaan suhteeseen
”karismojensa” ja toisten kristittyjen kanssa. Siksi kärsivällisellä ja
ymmärtävällä suhtautumisella on varmasti oikeutuksensa. Yhä uusilla aalloilla
(yleisesti puhutaan neljästä aallosta) on ollut myös hirveä tuhovaikutus. Osa
aaltojen pyyhkäisemistä on jäänyt sille tielleen, liittynyt lahkoihin, palanut
karrelle, luopunut toivostaan jne. Mahdollisesti tätäkin suurempi tuho on
kuitenkin ollut toisenlainen: Kuin Pavlovin koirat, kristityt on opetettu
odottamaan aina jotakin uutta ja ihmeellistä, jolloin terve harkinta,
varoitukset, kokemus ja Jumalan Sana on vähitellen työnnetty syrjään. Ja
jokainen aalto on ollut entistä kummallisempi. Vuosia asiaa seurattuani olen
tullut siihen johtopäätökseen, että suurta osaa kuuluisiksi tulleista ”herätyksistä”
ajassamme ei ole enää arvioitava pääasiassa ensimmäisen, vaan toisen näkökohdan
mukaisesti. (Tulkoon sanotuksi selvyyden vuoksi: poikkeuksia on tietenkin,
samoin kuin ”harmaata vyöhykettä”.)
Pidän siis nykyistä, eri asteissaan voimakkaasti
leviävää karismaattista liikehdintää eksytyksenä, johon on vaikea suhtautua,
koska se on hyvin monimuotoinen ja sekoittunut paljoon hyvään. Siksi näen siinä
mahdollisesti alkusoiton sille lopunajan eksytykselle, jota Raamattu on
opettanut kavahtamaan. Karismaattisen liikkeen ns. neljäs aalto, johon mm. Toronton
herätys luetaan, vie kristityt pois Jumalan Sanan pohjalta. Tämä eksytys on
ainakin yhtä suuri, kuin ylpeä, ”tieteellinen” raamattukritiikki, joka on
etäännyttänyt kirkot Raamatusta. Tälläkään en väitä, ettei kaiken hulluuden
keskellä olisi myös aitoa uskoa: Jumala on ihmeellinen ja ihmiset ovat onneksi
ihmeellisen epäjohdonmukaisia. Mutta muodissa oleva karismaattinen virtaus vie
elävästä evankeliumin uskosta poispäin hirveällä tehokkuudella.
Kuin huomaamatta on tapahtunut arvojen ja totuuden
koordinaattien muutos. Karismaattinen liikehdintä on luonut omat totuutensa,
myyttinsä, joita ei enää aseteta kyseenalaisiksi. Olen poiminut muutamia, jotka
yhä uudelleen tulevat esille muodossa tai toisessa.
-
Herätys. Kristikunnassa elää voimakkaana unelma herätyksestä, joka
ajatellaan mielellään mahtavaksi kansanliikkeeksi, jossa on säpinää. Kun
uskossa eläminen on ristin alla elämistä, tekee tietenkin terää joskus nähdä
massat liikkeellä muuallekin kuin vain lätkämatseihin. Siksi puheet tulevista
herätyksistä ovat suosittuja. Hyvin tuntemassani lähetysmaassa huomattava osa
lähetyssaarnaajista on jo vuosia kokoontunut konferensseihin, joissa kootaan
yhteen näkyjä tulevasta herätyksestä. Koska 19. ja 20. vuosisadan herätyksistä
kerrotaan (ja liioitellaan) dramaattisia seikkoja, ajatellaan, että juuri nämä
seikat ovat olennaisia tai ainakin välttämättömiä herätyksessä.
-
Lopunajan herätys. Tämä on nykykristillisyyden kalliopohja: Raamattu on
luvannut aikojen lopulla jonkinlaisen humahduksen, jossa suuria kansanjoukkoja
kääntyy kristityiksi juuri ennen Kristuksen paluuta. Lukemattomat kristityt
odottavat jännittyneenä, milloin ”se” alkaa. Tyypillistä: Pensacolan
johtaja John Killpatrik nähdessään ihmisten kaatuvat
seurakunnassaan, huusi mikrofoniin: ”This is it! Get into it!” (Tämä on nyt sitä!
Käykää mukaan!) Tunnemme Jeesuksen ja Paavalin paljon pessimistisemmän
käsityksen lopunajoista. Jeesus: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän
uskoa maan päältä?” (Lk 18,8). Paavali: ”Ennen tuota
päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen.” (2. Tes 2)
-
Pyhän Hengen kaste. Vaikka Raamattu puhuu ns.
Pyhän Hengen kasteesta vain kasteen yhteydessä, elää suuressa osassa
herätyskristillisyyttä käsitys, että pitäisi päästä parempaan kristillisyyteen
ns. PH:n kasteen kautta. Tämä käsitetään kokemukseksi. Nyt käsitettä on
laajennettu: saadaan erilaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista kaatuminen on
kai yleisin, jotka todistavat Hengen toiminnasta. Sen sisältönä on yhä useammin
erityinen, useimmiten kai miellyttävä tunne, joka tulkitaan parantumiseksi,
uskon uudistumiseksi ja ”Isän rakkauden” kokemiseksi.
-
Jumala tekee uutta. Ajatellaan, että Jumala muuttaa strategiaansa
jatkuvasti yhä ihmeellisempään suuntaan. Ei koskaan voi olla varma, miltä Jumalan
työ milloinkin tulee näyttämään. Jumala näyttää unohtaneen opetuksen, saarnan,
sakramentit armonvälineinä ja ottaneen käyttöönsä uudenlaisen esirukouksen. Se
ei ole enää avuttoman kääntymistä Auttajan puoleen, vaan se on kanava, joka
siirtää Voiman rukouksen kohteeseen, joka on alttarille tuleva ihminen – samana
iltana mahdollisesti useamman kerran.
-
Ajattelu, tieto ja teologia ovat vain uskontoa ja siksi Pyhän Hengen
tiellä. Ihmeellisten ilmiöiden avulla Jumala loukkaa uskonnollisia ihmisiä. ”Don’t analyze, just receive!” (Jätä
analysointi, ota vain vastaan!) ”This didn’t fit my theology, but God told me to
change my theology.” (En saanut sitä sopimaan teologiaani, niinpä Jumala käski muuttamaan
teologiaani.) Samalla kuitenkin esiinnytään mielellään teologin titteleillä.
”Tiedätkö, että puhut teologian tohtorin kanssa?”, saatetaan sanoa
arvostelijalle.
-
Läsnäolo ja ”kosketus”. Katsotaan, että meidän
pitäisi päästä tuntemaan Jumalan läsnäoloa. Ylistetään Jumalaa tai rukoillaan,
jotta Jumala ”kohtaisi meidät”. Kaikkein pahinta on, että saadaankin
kokemuksia, jotka tulkitaan Jumalan kosketuksiksi. On saatava kokemuksia
Jumalan läsnäolosta. Silloin ei tarvitse vain uskoa. Kokousten päämäärä on
suorastaan tällaisen kokemuksen saaminen. Paavali sanoo kuitenkin: ”… niin
kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme
uskon emmekä näkemisen varassa.” (2. Kor. 5.)
-
Parantumiset. Karismaattisissa kokouksissa ja kirjoituksissa kerrotaan
juttuja mitä ihmeellisimmistä parantumisista. Ajatellaan, että parantumiset
vahvistavat uskoa ja jopa todistavat oikeasta hengellisyydestä. Jeesus sanoi
joillekin, jotka olivat tehneet Hänen nimessä ihmeitä: ”En tunne teitä”. Ihmeet
eivät siis todista oikeasta hengestä yhtään mitään. Tapahtuuhan toisissakin uskonnoissa
ihmeitä.
-
Sisäinen parantuminen. Jumalasta on tehty hyvänolon mestari, joka
parantaa pikavauhtia lapsuutemme ja koko muun elämämme traumat. Ei pyhitys,
vaan paraneminen on pyrkimysten suunta. Mutta mitä hyödyttää ihmistä, vaikka
hän olisi saanut koko tunne-elämänsä järjestykseen, mutta joutuisi kadotukseen!
-
Ns. profetiat. Katsotaan, että profetia on ennen kaikkea ennustusta ja
on hengellistä saada omia privaattiprofetioita.
-
Ylistys. Ylistäen päin helvettiä! Ylistyksestä
on tehty tie Jumalan luo. ”Jumala on luvannut olla siellä, missä Hänen kansansa
ylistää Häntä.” Tämä mainoslause uskotaan ilman muuta, mutta Raamattu ei tunne
ajatusta. (Tässä on todennäköisesti
vääristelty Ps. 22:4, joka ei ole Jumalan lupaus
reagoida kansan ylistykseen, vaan kuvaus Jumalan ylistettävyydestä.) Suuri osa
herätyskristillisyyttä on tällaisen ylistyssaasteen vaikutuksen alaisena. Sitä
ei osata panna kyseenalaiseksi. Ylistys on aina paikallaan, mutta sillä ei
hankita Jumalan suosiota eikä läsnäoloa. Ylistys ratkaisuna ongelmiimme ja
tienä Jumalan tykö on pakanuutta. Jumalasta tehdään epäjumala, riikinkukko,
joka näyttää komeutensa, kun sitä kehutaan. Mitä sanoikaan Joosua: "Ette
te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala…”
-
Pyhän Hengen toiminta on määritelty ns. armolahjoiksi, liikehdinnäksi
ja manifestaatioiksi. ”Minkälaiset jumalanpalvelukset teillä on?” ”Ihan hyvät.
Niissä julistetaan evankeliumia ja lauletaan hyviä virsiä, mutta meillä ei ole
paljon Pyhän Hengen toimintaa.” Mitä
Jeesus korosti Pyhän Hengen toiminnasta: Hän puolustaa, näyttää todeksi synnin,
vanhurskauden ja tuomion, Hän johtaa totuuteen ja Hän kirkastaa ”minut”, siis
Jeesuksen. Ihmiset tulevat synnin
tuntoon, tunnustavat syntinsä, uskovat ne anteeksi Jeesuksen tähden,
ojentautuvat totuuden mukaan ja tuntevat Jumalan Sanan totuudet yhä paremmin.
Mutta tämä ei enää tule ihmisten mieliin, kun puhutaan Pyhän Hengen
toiminnasta.
-
Isän rakkaus. Erityisesti Toronto korostaa tätä. (Torontolaisuus on
valitettavasti täysin voimissaan, vaikka sen luullaan jo häipyneen autuaammille
kaatumis- ja ärjymismaille.) Puhutaan Isän rakkaudesta aivan kuin erillisenä
asiana kaikesta muusta. On Isän rakkauden konferensseja, kirjoitetaan
artikkeleita. Niissä ei kuitenkaan Ristiinnaulitulla ole mitään varsinaista
sijaa. Mitä sanookaan Johannes: ”Siinä on rakkaus, … että Jumala on lähettänyt
Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)
-
Morsius-metaforien käyttö epäraamatulliseen tapaan. Tätä harrastavat
erityisesti naispastorit, joita tuntuu nyky-karismaattisuudessa olevan paljon.
Toronton johtava pastori Carol Arnott
(John Arnottin puoliso) kertoo, kuinka hän
juoksenteli Jeesuksen kanssa niityllä ja Jeesus poimi hänelle kukkakimpun.
Sitten rouva Arnott ja Jeesus syleilivät intiimisti
(ei tarkoittane kuitenkaan seksuaalista suhdetta). Lopulta Jeesus kosi Carolia ja häät pidettiin. Häissä Jeesus tuli Carolin luo ja pyysi saada ensitanssin. Morsiusaiheisia konferensseja pidetään
tuhansille pastoreille ympäri maailmaa. Tällaiset jutut eivät ole este rouva Arnottin lisääntyvälle suosiolle, päinvastoin.
Karismaattisen liikkeen varsinainen eksytys ja vaara
ei ole kuitenkaan ilmenemismuodoissa, vaan evankelisen
uskon tuhoamisessa. Karismaattinen opetus vie ihmisen lopulta pois Kristuksesta
etsimään uskon lepoa, lohdutusta ja varmuutta kokemuksista ja ihmeistä. Kun
ihminen sitten saa ”voiman”, kokee jotakin ihmeellistä tai kaatuu (muuten: mikä
siunaus!), hän tulee onnelliseksi, sillä hän kokee nyt olevansa armoitettujen
joukossa. Kun perkele tulee kiusaamaan tällaista sielua kuolinvuoteella, on
edessä epätoivo. Koko uskonkilvoitus on edelliset 1950 vuotta ollut siinä, että
turvaudutaan vain Kristukseen, joka on tehnyt työnsä valmiiksi ennen meitä ja
meidän ulkopuolellamme. Nyt etsitään uskon tuki ihmeellisyyksistä.
Elävän uskon seuralaisena on aina epäusko, epäröinti
ja epäilys varsinkin omaa uskovaisuutta kohtaan. Vain kuollut usko on itsestään
varma. Tälle epäilykselle on löydyttävä vastaus. Usko joutuu aina hakemaan
varmistusta. Karismaattinen liike tarjoaa vääriä varmistuksia. Sinänsä
legitiimeistä ja hyödyllisistä asioista tulee silloin uskon kierouttajia.
Alitajuisesti ja usein aivan tietoisestikin asia tapahtuu tähän tapaan:
-
Mistä tiedän, että olen oikeassa uskossa / Jumalan suosiossa?
-
Jos voin kokea jotakin yliluonnollista, niin sehän on osoitus siitä,
että Jumala on kanssani.
-
Silloin kaikki, mikä hengelliseksi arvioimassani ympäristössä on Hengen
työn maineessa, tulee tavoittelun arvoiseksi. Dynaaminen saarnamies pystyy
johtamaan näin ohjelmoidut kristityt mihin vain, kuten olemme nähneet ja
lukeneet.
Sen sijaan, että ihmiset johdettaisiin
lohduttautumaan ja vahvistumaan uskontaisteluissa Jumalan antamilla merkeillä
(Luther: likaiset kapalot: Jumala tuli meidän tähtemme ihmiseksi; ja Joonan
merkki: Jumala antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi), jotka ovat meidän
ulkopuolellamme, heidät totutetaan varmistumaan uskostaan kokemusten avulla.
Mitä ihmeellisempi kokemus, sen varmempi on Jumalan suosio.
Koska nykyinen karismaattinen liikehdintä ei elä
kovin tietoisesti iankaikkisuuden ja viimeisen tuomion horisontti silmien
edessä, ei Jumalan viha ja tuomio ole sille kovin relevantti ongelma. Niinpä se
on selvästi kiinnostuneempi ”voimasta” kuin syntien anteeksisaamisesta, jota se
pitää itsestään selvyytenä. Se on kiinnostuneempi kokemuksesta kuin
vanhurskauttamisesta.
Miksi tätä ei voi pitää vain ylilyöntinä? Miksi ei
ole kysymys vain liiasta innosta ja epäkypsästä opetuksesta, jotka ovat
tyypillisiä herätysten alkuajan taitamattomalle innolle, mutta eivät merkitse
kuitenkaan harhaan menemistä? Eikö meidän herätyksissämme aina ole ollut
ylilyöntejä, kuten esimerkiksi ”omassa” herätyksessäni 60-luvulla?
Karismaattisen liikkeen viimevuosien ilmiötä tuodaan Suomeen suuren show’n, epärehellisen toiminnan ja massoja innostavien tyhjien lupausten voimalla. Kysymyksessä eivät ole vasta uskoon tulleet nuoret, vaan ”isot miehet” ja naiset, jotka kirjoittavat kirjoja, tekevät filmejä, keräävät rahaa, käyttävät tohtorintitteleitä ja johtavat seurakuntia ja pitävät massakokouksia. He myös arvostelevat suureen ääneen, suurilla foorumeilla kaikkia niitä kristittyjä, jotka eivät seuraa heidän opetustaan. Heitä saadaan kiinni vääristä profetioista, valeista, petoksista, itsensä korottamisesta, vääristä opeista, mielettömistä lupauksista, vastustajiensa uhkaamisesta ja arvostelun kieltämisestä. Heitä kutsuvat Suomeen piirit, jotka kyllä tietävät tämän kaiken, mutta ovat hurmaantuneet ”manifestaatioihin”, joita nämä miehet saivat aikaan, koska he joko todella itsekin pitävät näitä Hengen merkkeinä tai koska lupaavat itselleen tästä kaikesta vaikutusvaltaa ja uusia seuraajia ryhmiinsä.
Kun olin nuorena (alle 20-vuotiaana) innokkaasti
mukana lietsomassa lähetystulta ja todellakin syyllistyin monenlaisiin
ylilyönteihin (joita en tahdo vähätellä), olin kuitenkin kutsumassa rehellisiä
miehiä pitämään konferensseja. Meille tuli esim. OM:n
johtajia, Diez, McRostie, Verwer, Rhoton. Nämä miehet eivät
olleet luterilaisia ja opettivat ehkä joskus – itsekin vielä nuorina – myös
taitamattomasti. Mutta heidän joka sanaansa on voinut luottaa jo vuosikymmeniä.
He eivät himoinneet rahojamme, eivätkä niitä edes pyytäneet eivätkä saaneet. He
olivat ja ovat vaatimattomia, rohkeita ja nöyriä. He eivät yrittäneet hurmata
meitä ihmeellisillä kertomuksilla. He eivät yrittäneet tehdä vaikutusta
olemattomilla ihmeillä ja show’lla. Siksikään en pidä asiallisena, että
city-seurakuntien, Nokian, Patmoksen ym. toimintaan
sovelletaan samoja kriteereitä, kuin yllä mainittuihin nuorisoherätyksiin. Nämä
tahot asettuvat näkyvästi kannattamaan tunnettuja harhaopettajia, kuten esim.
Toronto-liikkeen johtajia ja kutsuvat maailmankuuluja huijareita Suomeen.
Esimerkiksi Benny Hinn, joka on Suomessa Patmoksenkin kutsumana tämän vuoden heinäkuussa, on
paljastettu moneen kertaan valehtelijana, väärien profetioiden julistajana,
”parantajana”, joka kehuu tuhansilla parantumistapauksilla, voimatta
dokumentoida yhtä ainutta, paitsi propagandavideoissa. Lääketieteellisesti ei
ole ainuttakaan ”kunnon” ihmettä tapahtunut. Tämän tietävät hänen Suomeen
kutsujansakin hyvin. On ironista muuten, että Patmos
käyttää myös David Wilkersonia, joka taas
intohimoisesti varoittaa Benny Hinnistä ja Howard-Brownista ja Torontosta. Hinnille
pikkuseikat, kuten kolminaisuusoppi eivät ole kovin vakavia asioita, eivät kai
hänen suomalaisille kutsujilleenkaan.
Hinnin puolustajat vetoavat Hinnin usein toistuviin anteeksipyyntöihin ja kelkan
kääntämisiin, mutta hän jatkaa huijaustaan täysin entiseen tapaansa. Vuosi
sitten Hinn esitti profetian, jonka mukaan Jeesus on
ilmestyvä hänen kokouksissaan lavalle fyysisesti ”muutaman kuukauden kuluessa” (Ennustus kuultavissa Hinnin omalla
videolla http://www.bhmm.org/media/2000-3-29-56.ram.
Kyseinen ennustus n. 10. minuutin kohdalla. Video on muutenkin uskomaton.). On
kulunut enemmän kuin muutama kuukausi, joten ilmestyksen pitäisi tapahtua
viimeistään Helsingissä. Tämänkin tietävät varmasti myös Leo Meller (Patmos), Seppo Pehkonen (Helsingin City-srk.)
ja Markku Koivisto (Nokia). En usko, että he kuitenkaan peruuttavat
osallistumistaan Benny Hinnin Suomeen kutsumiseen tai
hänen mainostamistaan kotisivuillaan. Liiaksi säpinää ja liiaksi rahaa,
mainosta, aktiota ja vaikutusvaltaa on pelissä, että pienet kauneushäiriöt
voitaisiin ottaa huomioon. Ja kansaa on varmasti luvassa, lupaahan Raamattu:
”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat
itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli
tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” (2.
Tim. 4). Tämän lupauksen varassa karismaattinen villitys voi elää varmana
suurten joukkojen kiinnostuksesta.
Kysymyksessä eivät ole epäkypsät ylilyönnit, vaan
toinen uskonto, kristinuskon termejä käyttävä uskonsuunta. Minun tehtäväni ei
ole tuomita kenenkään sydämen uskoa – ei se ole edes mahdollista, mutta meidän on
teologeina, opettajina, nuorisonohjaajina, pappeina, saarnaajina ehdottomasti
arvosteltava, mitä nämä miehet ja naiset puhuvat. Tampereen piispa Juha Pihkala
on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Karismaattisen liikkeen opetukset eivät
ainoastaan kulje järkyttävään suuntaan, vaan ovat jo lähtökohdiltaan
evankeliumin vastaisia, koska ne eivät johda panemaan toivoa Kristuksen
haavoihin, vaan kokemuksiin.
Ei Hinnillä, Howard-Brownilla, Arnotteilla
eikä Steve Hillillä (elokuussa Seinäjoella) olisi mitään mahdollisuuksia viedä
mukanaan luterilaisten herätysliikkeidenkin jäseniä TUHATPÄIN, jos edellä ei
olisi käynyt ”karismaattinen” myyräntyö, joka on ohjelmoinut uskoviamme
etsimään Jumalaa sieltä, missä Hän ei ole. Karismaattinen liike ei eri
aloillaan olisi päässyt harhautumaan myyräntyöhönsä, jos olisi saarnattu
Jumalan puhdasta sanaa: lakia ja evankeliumia. Jos Jumalan kansan silmien
edessä olisi jatkuvasti Tuomion päivä, jolloin seisomme kaikki Pyhän Jumalan
edessä, emmekä saa sanotuksi mitään edes omalla äidinkielellämme, saati sitten
”kielillä”, ja Ristiinnaulittu Kristus, ei sillä olisi kiinnostusta
hullutteluun.
Ainakin ”viidesläisyydestä”
pätee, että suuret joukot eivät enää usko evankelisesti, vaan karismaattisesti,
sielläkin, missä ei olla tietoisesti karismaattisessa
liikehdinnässä mukana. Heidän uskonsa on joutumassa hukkaan!
”Jos olen poissa suunniltani, olen sitä Jumalan
tähden!”
”Tulee
näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat
itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli
tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta
pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja
hoida virkasi tehtävät.” (2. Tim. 4).
(Risto Soramies toimii lähetystyössä).