Mitä minun tulee tehdä – Matt 19:16

Matteuksen evankeliumin 19 luvun jakeessa 16 tapaamme miehen, joka tulee Jeesuksen luo ja kysyy "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tekemän, että minä saisin iankaikkisen elämän?" Matteus sanoo miehestä, että hän oli ”eräs mies” ja ”nuorukainen” (j.20). Markus 10:17 kertoo samasta tapauksesta ja sanoo miehen tulleen juoksujalkaa Jeesuksen tykö, jonka eteen hän kunnioittaen polvistui. Matteus ja Markus kertovat samasta tapauksesta lähes identtisesti. Luukas 10:25 taas kuvaa toista tilannetta, jossa yksi Israelin ”lainoppinut” kysyy Jeesukselta samaa asiaa mutta kiusatakseen Jeesusta.

Sama kysymys on vaivannut ihmiskuntaa aina syntiinlankeemuksen ajoista. Mitä MINUN TULEE TEHDÄ, jotta saisin rauhan sielulleni, jotta olisin vapaa pelosta ja epävarmuudesta sen suhteen mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Niinpä pakanauskontojen mysteereissä on aina uhrattu mitä milloinkin, tarjottu uhreja lepyttämään jumaluutta tai jumalia. Ihmiset ovat myös rankaisseet itseään kuvitellen siten saavansa jumalansa hyväksynnän, kuten muinaiset ns. ”pylväspyhimykset” joita oli erityisesti 400-500 luvuilla Syyrian ja silloisen Palestiinan alueilla.

Tunnetuin näistä, Simeon -niminen pylväspyhimys (388-459 jKr.), vietti jopa 30 -vuotta pylvään päässä olevalla pienellä tasanteella. Näitä kunnioitettiin ja pidettiin arvossa, koska he kykenivät äärimmäiseen tekemiseen uskonnon harjoituksessaan. Monet nykyihmiset uskovat, että kun elää ns. kunnolla ja kuuluu johonkin uskontoon, niin pelastuu. Kaikki uskonnot vievät Jumalan tykö – näin uskoi mm. laajalti arvostettu katolilainen äiti Teresa. Omien tekojen kautta ansaitaan varjelusta maalliseen elämään ja turvaa kuoleman hetkellä.

Ihmisillä on siis aina ollut huutava tarve saada jonkinlainen varmuus tai tunne siitä, että asiat on sovitettu. Ainakin, että niitä sovitetaan kunkin uskonnon jumalan hyväksymillä tavoilla sitä mukaa, kuin tarve vaatii. Näinhän toimii esim. roomalaiskatolilainen sovitususkonto. Siinä ihminen ansaitsee pelastustaan teoillaan, esim. monenlaisilla hartaudenharjoitus-, pyhiinvaellus-, ym. uskonnon menoilla. Näillä sovitetaan Jumalan synneistä määräämää rangaistusta, joka jatkuu vielä kiirastulessa kuoleman jälkeen. Pääpaino on minun, ihmisen tekemisessä, Jumalan lepyttämisessä ja miellyttämisessä. Ihminen on aina uskonut, että hän kykenee siihen. Sen uskon varaan on perustettu monia uskontoja, kultteja ja ryhmiä.

Usein tällaisten kulttien johdossa on ns. ”karismaattinen” muita parempi ja ylevämpi ihminen, jonka uskotaan olevan joko lihaksi tullut jumala tai jumalan edustaja jota totellaan. Uskonnoissa tuo jumalan tai jumaluuden edustaja on yleensä uskonnon perustaja, kuten islamissa ja buddhalaisuudessa. Munkinkaavussa kulkeva Dalai Lama on tiibettiläisten jumala ja yleensä muualla maailmassa vähintäänkin pyhä mies. Juuri hiljattain USA:n pres. Obama ylisti tätä tiibettiläistä ihmiseksi syntynyttä jumalaa. Tiibettiläisen buddhismin mukaan kaikki dalai-lamat ovat Chenrezig-bodhisattva -jumalan ruumiillistumia. Tämä jumala suostui vapaaehtoisesti syntymään uudelleen niin monta kertaa, kunnes viimeinenkin ihminen saavuttaa nirvanan.

Roomalaiskatolilaisuudessa paavi on Jeesuksen virallinen sijainen – siis Jumalan sijainen - maan päällä. Tällä arvonimellään hän itseasiassa syrjäyttää Pyhän Hengen. Jeesus ei sanonut lähettävänsä maan päälle paavia, vaan Pyhän Hengen, Puolustajan (Joh.16:7). Näiltä uskonnon johtajilta sitten odotetaan vastausta kysymykseen: mitä minun tulisi tehdä?

Tämä mieli oli myös raamatunkohdan nuorukaisella. Hän oli kuullut Jeesuksesta, ehkä hänellä oli hätä omasta pelastuksestaan iankaikkiseen elämään. Hän oli miettinyt asiaa ja tutkinut itseään mutta ei ollut päässyt varmuuteen siitä, oliko hän juutalaisena tehnyt kaiken tarvittavan tullakseen kelvolliseksi Jumalan edessä. Hän uskoi Jeesukseen, jos ei Messiaana niin ainakin Jumalan profeettana ja kunnioitti tätä. Hän tuli Jeesuksen luo esittäen kysymyksensä. Kun Jeesus vastaa hänelle: ”... jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt” (17), nuorukainen vastaa "Kaikkia niitä minä olen noudattanut; mitä minulta vielä puuttuu?" (20).

Hän oli ”hyvä ihminen”. Hyvälle ihmiselle, nimenomaan omasta mielestään hyvälle, raamatullinen pelastus ja sovituksen saaminen ovat vaikeita asioita. Voi myös olla, että nuorukainen riensi Jeesuksen eteen tarkoituksella saada kiitosta ja kunniaa ihmisten edessä hyvästä vaelluksestaan. Jeesus halusi näyttää tälle nuorukaiselle, jolla sanotaan olleen ”paljon omaisuutta” (j. 22), että hänen ”olen hyvä ihminen”, ”olen tehnyt niin paljon hurskauteni eteen” -ajattelutapa oli väärä.

Jeesus vihjaisi tästä jo jakeessa 17, sanoessaan hänelle, ”On ainoastaan yksi, joka on hyvä”. Tällä Hän tarkoitti tietenkin Jumalaa, itseäänkin, mutta se meni ohi rikkaan nuorukaisen korvien. Hän ei kuunnellut vaan halusi varmistua riittääkö se, mitä hän jo oli tehnyt. Jos ei riitä, hän olisi valmis tekemään mitä vaaditaan. Nuorukainen halusi palkinnon, iankaikkisen elämän, omien tekojensa perusteella. Hän halusi kunniaa pelastumisestaan itselleen. Siitähän tässä loppujen lopuksi on kyse: kuuluuko kunnia pelastuksestamme yksin Jumalalle vai Hänelle ja meille yhdessä.

Jeesus otti nämä luulot pois iskemällä miehen heikkoon kohtaan, jonka Hän tiesi. Jae 21: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua.” Eli luovu kaikesta ja usko minuun. Se oli tälle rikkaalle nuorukaiselle kuin isku vasten kasvoja ja hän meni ”pois murheellisena” (j. 22). Vaatiko Jeesus oikeasti miestä luopumaan kaikesta omaisuudestaan pelastuakseen? Sekö vain puuttui miehen teoista? Riippuiko pelastus kuitenkin hänen teoistaan, olisiko hän pelastunut, jos olisi totellut Jeesusta?

Ei tietenkään. Rikas nuorukainen oli juutalaisen uskonnon harras noudattaja ja kilvoittelija. Hän uskoi pystyvänsä elämään kyllin hyvää juutalaisen ihmisen elämää pelastuakseen. Omasta mielestään hän oli onnistunut mutta ehkä se ei silti ollut tuonut täyttä varmuutta. Tässä onkin uskontojen ja uskomusten heikoin kohta, jossa ne pettävät. Kukaan ei koskaan pysty varmuudella sanomaan, koska olen tehnyt tarpeeksi. Mikä lopulta riittää? Mikä lopulta lepyttää ja miellyttää jumalani? Kertomuksen nuorukainen kohtasi itsessään turvautumisen maalliseen varallisuuteen pikemmin kuin Jumalaan, varallisuus oli turva, josta ei voinut luopua.

Oliko hän murheellinen siksi, että pettyi itseensä vai pettyikö hän Jeesukseen, joka ei ylistänytkään hänen suoritustaan. Sitä Raamattu ei kerro. Tästä tapauksesta meillä on vain Jeesuksen sanat ”... helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" (j. 24). Arameankielestä käännetty teksti ei puhu kamelista vaan köydestä: helpompi on pujottaa köysi neulansilmän läpi... Aramealainen sana gamla tarkoittaa sekä köyttä että kamelia. Jeesuksen aikaan kansa puhui arameaa. Mm. sana mammona on arameaa ja tullut sieltä suoraan meidän käyttöömme. Hepreaa käytettiin synagogissa ja sitä käyttivät kirjanoppineet. Sitä kautta toki tavallinen kansakin ymmärsi hepreaa, ainakin jonkin verran, mutta aramea oli jokapäiväinen kieli.

Jeesuksen tarkoitus rikkaan miehen kohdalla oli osoittaa, että ihmisen on mahdotonta itse suorittaa pelastustaan ja sovitustaan. Se tuleekin selväksi myöhemmissä jakeissa 25-26. Opetuslapset olivat seuranneet mielenkiinnolla tätä keskustelua. Ehkä joku heistä tunsi tai tiesi rikkaan nuorukaisen. Hän saattoi olla hyvinkin tunnettu ja arvostettu hyvänä ihmisenä, esimerkillisenä juutalaisena. Siihen voisi viitata myös se, että kerrotaan opetuslasten suuresti hämmästyneen, kun Jeesus ei kiitellyt ja osoittanut miestä esimerkkinä muille. He kysyivätkin, ”kuka sitten voi pelastua?” Jos Jumalan kansan jäsenyys, käskyjen noudattaminen, hyvä vaellus, hyvät teot eivät takaa pelastusta niin mikä sitten?

Matt.19:26: ”Niin Jeesus katsoi heihin ja sanoi heille: 'Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista'.” Pelastuminen on siis ihmiselle mahdoton asia saavuttaa omin teoin. Siitähän tässä on kysymys. Jo aiemmin, Matt.16:15, kun Jeesus oli kysynyt opetuslapsiltaan "Kenenkä te sanotte minun olevan?", Pietari oli vastannut "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika" (j. 16). Pietari uskoi Jeesuksen olevan Kirjoitusten lupaama Messias. ” Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: 'Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa'” (j. 17). Tässä Jeesus todistaa, että Pietarin usko ei ole hänen omaa uskoaan, vaan lahja Jumalalta.

Kyllä asiasta oli puhuttu. Jeesus oli antanut ymmärtää, että pelastava ja sovittava usko Häneen on yksin Jumalan teko. Se on ihmisen ulkopuolella, ihmisestä riippumaton, yksin Jumalan lahja, jonka Hän antaa niille, jotka ottavat sen vastaan. Lahja ei olisi lahja, jos sen vastaanottaminen olisi pakollista. Silti lahjan vapaaehtoinenkaan vastaanottaminen ei tarkoita omaa ansiota. Ojennat kätesi ja saat lahjan, jonka eteen et ole nähnyt vaivaa.

Mikä saa meidät haluamaan ja tarvitsemaan Jumalan lahjaa, Jeesuksen sovitustyötä edestämme? Kaikissa uskonnoissa ja uskomuksissa yleensä elää ajatus, että ihmisessä on jokin taipumus hyvään, jokin jumaluuden kipinä, joka sitten saadaan esille tavalla tai toisella. Kun oikein vilpittömästi yrittää niin onnistuu. Tämä asenne on juurtunut kaikkiin meihin syntiinlankeemuksen kautta. Siksi uskonnot ja uskomukset, joissa ihmisen oma kyky, oma hyvä, esiintyy menestyvät. Se on yksi kaikkein viheliäisemmistä itsepetoksista mitä syntiinlankeemus meissä vaikuttaa: Onhan minussa ja kaikissa meissä aina jotakin hyvää, jonka Jumala hyväksemme huomioi – näin ajatellaan. Niin kauan kuin näin ajatellaan vastustetaan Jumalan lahjaa.

Raamattuun perustuva kristinusko on ainoa ideologia, käytännössä ainoa ajatusmalli, joka maailmassa on vastaan tätä uskomusta. Raamatun Jumala ei mitenkään odota ihmisen kykenevän yhtään mihinkään sellaiseen hyvään, joka miellyttäisi Häntä ja edesauttaisi ihmistä pelastukseen. Ihmisen näkökulmasta katsoen saamme aikaan ja teemme hyviäkin asioita täällä maan päällä toinen toisellemme. Mutta se ei ole Jumalan katsantokanta, kun puhutaan pelastuksesta ja sovinnon tekemisestä Hänen kanssaan.

Ensikatsannolta Raamatun Jumala on hyvin tyly, Hän sanoo meistä:

-Room.3:23: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.

-Room.7:18: Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.

-1.Joh.1:8: Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.

-1.Joh.1:10: Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.

-1.Joh.3:4: Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus.

Me olemme täysin vailla Jumalan kirkkautta, totuus ei ole meissä, Hänen sanansa ei ole meissä, olemme kadotettuja, ilman iankaikkista elämää. Raamatun laki tekee meidät kelvottomiksi ja syntisiksi. Lain hyvä tarkoitus on ilmaistu mm. Gal.3:24: ”Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.” Lain kautta tuleva syntisyyden tunto ajaa meidät Kristuksen tykö.

Jesaja 38:17 puhuu ”kadotuksen kuopasta”, kr. kielinen sana tarkoittaa ansaa, täydellistä tuhoa, perikatoa, hävitystä, hautaa, kuoppaa. Kaikkea tätä, kun se kuvaa mistä Jumala meidät pelastaa, kun ”sinä (Jumala) heitit kaikki minun syntini selkäsi taa” (j.17). Jo VT:ssa useissa kohdin kohtaamme Jumalan, joka itse tekee kaiken edestämme. Hän heittää syntimme selkänsä taakse näkymättömiin. Hän siirtää ne tavoittamattomiin, Ps.103:12: ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.” Miika 7:19: ”Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan meidän pahat tekomme. Kaikki heidän (meidän) syntinsä (syntimme) sinä heität meren syvyyteen.” Ilmestyskirja 7:10 julistaa, "Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta.” Hän yksin tekee kaiken. Meidän pelastuksemme on myös lepoa siitä, että Jumala ei vaadi tekoja, joilla itsemme pelastaisimme.

Ihmisen omien tekojen tuominen Jumalan eteen hyväksyttäviksi edes osana pelastusta on Jumalan häpäisemistä ja ihmisen korottamista. Siksi esim. roomalaiskatolilaisen uskonnon perusta on väärä, vaikka monet sen piirteet voivat pikaisesti katsoen vaikuttaa oikealta ja raamatulliselta. 2.Kor.5:19: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan...” Tämä raamatullinen ja varma ilmoitus yksin Jumalan suorittamasta teosta Kristuksen kautta ristillä, on kaikessa ainutlaatuisuudessaan vieras ja vaikea hyväksyä. Niin syvällä ihmisessä on ylpeyden ja lankeemuksen juuri. On vaikeaa myöntää yksin Jumalan olevan oikeassa siinä, mitä Hän sanoo meistä. Aluksi on vaikeaa tunnustaa olevansa täysin syntinen ja kelvoton Jumalan edessä, täysin armoa tarvitseva, ei ole mitään tuotavaa eikä annettavaa. On vain alistuttava ottamaan vastaan.

Mikä mielettömyys meitä vaivaakaan. Sillä mikä onkaan sen helpompaa, huojentavampaa ja riemullisempaa, kuin tulla Jumalan eteen juuri tällaisena syntisenä ja saada syntinsä, syntisyytensä, koko synnin luontonsa, anteeksi ja sovitetuksi. Silti se on niin vaikeaa niin monelle. Vielä senkin jälkeen, kun olemme mieltäneet kaiken tuon ja ottaneet lahjavanhurskauden vastaan, saatamme langeta omien tekojen ansaan. Ryhdymme kuvittelemaan, että jokin hurskas tekomme tai aikeemme antaa meille jotakin lisää suhteessa Jumalaan. Jotakin ”uutta voitelua” tai ”uutta ilmestystä”, ”uutta tietoa”, jonka kautta ainakin joistakin tulee Raamatun apostoleihin ja profeettoihin verrattavia Jumalan suurmiehiä ja -naisia. Eivät Raamatun henkilöt itsessään suuria olleet. Jumala pitää aina huolen siitä, että Hänen työssään työmiehet eivät kerskaa itsestään vaan Hänestä, Hänen teostaan. Muut ovat Raamatun kielen mukaan valheapostoleita ja vääriä profeettoja.

Ikäväksemme täytyy todeta, että näitä omaksi hyväkseen toimijoita riittää. Eikä edes tarvitse lukeutua heihin, kun myös tavallinen kristitty julistaja voi langeta opettamaan muuta kuin Raamatua evankeliumia, joka voidaan kiteyttää uskonpuhdistuksen sanoilla: Yksin Kristuksen kautta, yksin uskosta, yksin armosta. Tänä aikana roomalaiskatolilainen käsitys saa valtaa monin paikoin. Paavia ylistetään eikä lainkaan nähdä katolisen kirkon esiripun taakse. Tai ei haluta nähdä. Protestanttista ja raamatullista uskonkäsitystä väheksytään samalla, kun lähestymme uskonpuhdistuksen 500 -vuotismuistojuhlaa 2017.

Armo nähdään keinoksi ja välineeksi päästä eroon synneistä ja elää pyhää elämää. Otan esimerkiksi julistajan, joka eräässä TV 7 ohjelmassa sanoi mm. armosta: ”Jumalan armo on voima päästä synneistä eroon”. Toisinaan armosta puhutaan ikäänkuin Jumalan meille antamana kykynä tehdä hyvää ja elää erossa synnistä. Tämä on paljolti katolisen kirkonkin näkemys. Siinä ihminen aikaansaa pelastuksensa toimimalla yhteistyössä Jumalan armon kanssa. Armo nähdään välineeksi siihen, että ihminen kykenee toimimaan ja miellyttämään Jumalaa. Tämä ei ole raamatullinen, eikä Kristus -keskeinen näkemys.

Armo on täysin meistä riippumaton Jumalan mielisuosio joka ilmenee siinä, että Hän kärsi rangaistuksemme ja sovitti meidät kanssaan. Armoa ja tekoja ei koskaan saa eikä tule sotkea toisiinsa. Se oli jo uskonpuhdistuksen opetus. Armo on ihmisestä erillinen Jumalan ominaisuus, se kuvaa Jumalan mieltä, kuten täydellinen totuus, rakkaus, oikeudenmukaisuus, jne. Se ei koskaan ole eikä siitä tule ihmisen ominaisuutta. Valitettavasti protestanttisessa kristillisyydessä tämä totuus on paikoin unohdettu.

Armoa voisi vielä kuvata hyvin arkisella, toki vajavaisella tavalla. Jos haluat antaa hyvän lahjan naapurillesi, ei sinun hyvä tahtosi häntä kohtaan siirry naapurin ominaisuudeksi. Hän ottaa vastaan lahjan tarjouksesi tai ei. Sinä olet kuitenkin antanut hänelle mahdollisuuden saada lahja. Kun osoitat hyvyyttä naapurillesi, se kasvattaa häntä ajattelemaan puolestaan hyvää sinua kohtaan. Kun laki on ”kasvattaja Kristukseen”, Gal.3:24, ajaen ja johtaen meitä Kristuksen ristin tykö, niin armo ”kasvattaa” elämään kunniallisesti ja lähimmäisen huomioonottaen, Tiit.2:12. Se on koko elämän prosessi.

Tietenkään uskova ei elä, eikä halua elää kuin ”sika pellossa”. Meissä oleva osallisuus Pyhään Henkeen vastustaa syntiä. Kristukseen uskova haluaa elää vakaumuksensa mukaan ja tehdä Jumalan tahdon. Siihen hän anoo Jumalan apua. Mutta ei hän silti siihen täysin kykene. Aina on jotakin epätäydellistä ja virhettä, joka ei kelpaa Jumalalle. Juuri siksi tarvitaan Kristus, joka ”täytti lain” ja sanoi ristillä ”se on täytetty”. Hän täydellisesti täytti Jumalan tahdon edestämme. Ei kukaan ihminen eikä uskova voi Jumalan edessä kerskata teoistaan ja elämästään.

Raamatun mukaan Jumalan armo vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä, mutta se ei ole meidän kykymme eikä voimamme vaan Jumalan voima, joka vaikuttaa. Siksi Raamattu painottaa, että meidän hyvät tekomme tuottavat kunniaa Jumalalle, eivät meille, koska Hän on ne edeltämäärännyt ja -valmistanut. Näin mainitsee Ef.2:10, jossa myös sanotaan, että ”me olemme Hänen tekonsa”. Usko on Jumalan teko, uskova on Jumalan teko. Kaikki pelastukseen liittyvä on Jumalan tekoa ilman ihmisen osuutta.

Edellä mainittu julistaja sanoi myös, ”uskovan vaellus on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka”. Tässä tulee ilmi puhujan oma käsitys, jonka hän lukee jakeeseen. Tuo jae, Snl.4:18, ei puhu uskovan vaelluksesta, jonka ymmärrämme teoiksi, vaan ”Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka”. Tässä puhutaan siis polusta joka kirkastuu, tiestä joka kirkastuu. Ei meidän elämämme ja vaelluksemme ole tuo polku. Polku ja tie on Kristus, jonka merkitys uskovalle kirkastuu kirkastumistaan.

Rovasti Risto Santala kirjoitti tästä: ”Kristittykin kasvaa vain pienetessään. 'Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä'. Ja kasvamme vain armossa. 2.Piet.3:18: 'Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa'. Armossa kasvaminen on sitä, että synnintuntomme syvenee. Synnintunto syvenee, kun Jeesus tulee meitä lähemmäs.” Näin tapahtuu uskovan elämässä. Pyhitys on ennenmuuta sitä, että tukeudumme aina enemmän Kristukseen, joka on pyhityksemme. Jumalan armoa ei anneta meille sen takia, että ensin me jollakin tavalla tulemme sen arvoisiksi tai ansaitsemme sen.

Armon avulla emme liioin pääse ”syntisyydestä eroon” tullessamme uskoon. Syntinen luontomme elää meissä edelleen ja siksi kilvoittelemme: haluamme ja pyrimme elämään kunnollista elämää, vaikka emme siinä täydellisiksi tule. Usko, joka ei ole armollinen toisten ihmisten vioille ja kompastumisille on armotonta uskoa eikä Jumalan antamaa uskoa. Jos opetamme muuta meidän pitää kieltää suuri osa Raamatun totuudesta, joka puhuu ihmisen olemuksesta, mm. Roomalaiskirjeessä. Samalla väheksymme ja jopa kiellämme Jumalan täydellisen lahjan ja jopa Jumalan itsensä. Silloin olemme kuten 2.Tiit.3:5 sanoo: ”heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.”

Olemme päässeet synnistä eroon Jumalan silmissä, koska Hän katsoo meitä ikäänkuin Kristuksen läpi. Kristuksen sovitusteko on meidän sovitustekomme, jota me emme kuitenkaan käytännössä suorita, koska emme siihen miltään osin kykene. Me emme ole tehneet mitään, koska emme voi tehdä mitään pelastuksemme eteen. Täydellisesti syntinen ja langennut ei kykene mihinkään sellaiseen. Tällaisella luodulla ei ole mitään mikä voisi miellyttää Jumalaa. Jos olisi kyennyt, edes osaksi, emme tarvitsisi Raamatun Kristusta. Kaikki muu on haihattelua. Tämä ei tarkoita syntikeskeisyyttä vaan se on raamatunmukainen näkemys ihmisestä, uskovasta ja se vie meidät katsomaan Kristukseen. Se on Kristus -keskeinen näkemys. Meidän ajatteluamme johdetaan niin helposti aivan toisaalle.

Juhani Aitomaa