Miksi synti ”riippuu” minussa?
Lyhyt kommentaari Room.7:13-25
On ajattelua, että risti on ikään kuin välietappi, tai
pikemminkin pakollinen alku jollekin erityisemmälle, johon uskovan tulee
päästä. Ristiltä tulee jatkaa eteenpäin. ”Olen vain armahdettu syntinen” –ajattelu kuuluu paikalleen jähmettyneelle vanhanaikaiselle
kristitylle. Uusi viini ei sovi vanhoihin leileihin, opetetaan. Uuden viinin
kristityn tavoite on vallata maailma ja siihen valmistavat ns. Pyhän Hengen
voiman ja Jumalan läsnäolon kokemukset, joita tulee tavoitella. Näillä
tarkoitan lukuisia, erilaisia ja erityisinä pidettyjä kokemuksia ja ilmiöitä
aikamme kristillisessä kentässä: voimakkaita ruumiillisia kokemuksia
kokoustilanteessa ja tunne-elämän vaikutuksia, jotka tulkitaan merkeiksi
Jumalan läsnäolosta. Näistä kokemuksista saattaa tulla uskonelämän sisältö ja
niihin pyritään etsiytymällä kokouksiin joissa puhujien tiedetään ohjaavan
ihmisiä siihen suuntaan.
Roomalaiskirjeen 7 luku on ongelma monille aikamme uuden viinin
raamatunopettajille, joiden mukaan synti ei enää riipu uskoon tulleessa. Ihmisen
kaksijakoista tilaa ei haluta täysin nähdä ja siihen on hyvä syy. Nimittäin:
ilman Paavalin Roomalaiskirjeessä kuvaamaa todellista uskonkokemusta itsestä,
on helpompaa edetä ristiltä edemmäs, korostamaan muita näkemyksiä Jumalan
läsnäolosta ja uskontiestä, joka ei saa jäädä "vain" ristille.
Esimerkkinä lainaus tunnetun suomalaisen ”uuden
aallon” herätysjohtajan opetuksesta:
”Synti
Riippui Minussa Kiinni– Nyt Olen Erillinen.”
(Otsikko).
”Ennen
uskoontuloa, synti riippuu minussa kiinni. Sen varassa minä usein olen ja
se kannattelee jotenkin minua elämässä kiinni (kuin tuoli ja sen päällä istuva
olisivat yhtä). Jeesuksen pelastustyön kautta se (tuoli) ei ole enää osa
minua. Kun minä tulen uskoon, minä jätän sen (voin lähteä kävelemään
ja tuoli jää paikoilleen). Siinä on synti. Minä olen erillinen siitä.
Puhdista minut! Sinä olet erillinen siitä, mikä sinua vaivaa, mikä sinua
kietoo. Joskus ’istahdan’ taas uudelleen
syntiin, mutta silloin pyydän: ’Jeesus, sinun veresi tähden, puhdista
minut!’” (Markku Koivisto, Nokia Missio, Kristityn kehityskertomus 19.2.2006 - Alleviivaus
ja suluissa oleva JA).
Edellä oleva esimerkki on sisällöltään ongelmallinen.
Ensimmäiseksi se on suoraan ristiriidassa Raamatun kanssa vaihtamalla Raamatun
sanan ”riippuu” sanaan ”riippui”.
Toiseksi se antaa uskovan tilanteesta kuvan, jota Raamattu ei tue.
Kolmanneksi se ei kuvaa synnin vakavuutta, kuten Raamattu tekee. Omaansa ja
meidän kaikkien tilaa Paavali kuvaa Roomalaiskirjeessä 7:13-25.
Edelliseen viitaten jakeessa 21 sanotaan, ”paha (siis synti) riippuu minussa
kiinni” – ei ”riippui minussa kiinni”.
Vertailun vuoksi sama kohta Room. 7:21 muutamasta eng.kiel. käännöksestä. King James Version: “...evil is present with me”, American Standard Version kääntää kuten edellinen, Darby’s Translation: “...evil is there”, Young’s Literal
Translation: “...with
me the evil is present.” UT:n kreikankielessä sana on “parakeimai”,
joka tarkoittaa samaa mikä kaikissa raamatunkäännöksissä lukee. Synti ei kerran
ollut, se ON edelleen myös uskoon tulleessa ihmisessä!
Roomalaiskirjeen 7 luku jatkaa jo kirjeen alkupuolella
esille nostettua synnin, lain, uskon ja armon teemaa. Paavali kysyy 7:7: ”Onko
laki syntiä?”. Hän vastaa siihen ehdottoman kieltävästi selittäen sitten lain
tarkoituksen: Se paljastaa, näyttää synnin, tekee sen tiettäväksi. Lain kautta
ihminen ja koko ihmiskunta tietää mikä on synti. Koska Jumalan laki tuomitsee
synnin, se on ”pyhä, vanhurskas ja hyvä”, 7:12. Ihminen ei voi lakia täyttää,
koska hän on perin juurin turmeltunut, ei ole ketään hyvää, kaikki ovat
”poispoikenneet ja tyynni kelvottomiksi käyneet”. Raamatun kuvaus on täysin
ristiriidassa ihmisen oman mielikuvan kanssa. New age
liikkeen perusajatus, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai että hänessä on
ainakin osa hyvää, viehättää: kun ihminen kehittää tätä omaa hyväänsä, hän voi
päästä aina jumaluuden tasolle. Karismaattisen liikkeen opettama ”olen jumala
tai kristus” –ihminen ei
nouse Raamatusta, vaan pakanuudesta ja sen uskonnoista.
Room 7:13 ”Onko siis hyvä tullut minulle
kuolemaksi? Pois se! Vaan synti, että se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta
tuottanut minulle kuoleman, että synti tulisi ylenmäärin
synnilliseksi käskysanan kautta. ”
Paavali viittaa siihen, että meissä oleva synti – ei Jumalan
laki – on ongelman ydin. Ongelma on ihmisessä, ei Jumalassa. Usein kuulee
sanottavan: Mikä Jumala se on, joka sallii maailmassa niin paljon pahaa? Ihmisen
vastuu synnintekijänä sivuutetaan. Synti on ”tuottanut kuoleman”, koska hyvä
laki on tuonut synnin päivänvaloon ja tuominnut sen. Laki on annettu, jotta
synti nähtäisiin sellaiseksi kuin se on: ”ylenmäärin
synnilliseksi”. Se on kertakaikkinen vitsaus. Sen lonkerot ulottuvat kaikkialle
ihmiskunnassa. Synnin olemassaolon syvyys ja vakavuus on paljon enemmän kuin
mitä osaamme edes aavistaa. Sen vaikutusta ei voi vähätellä.
Room 7:14 ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen
lihallinen, myyty synnin
alaisuuteen.”
Koska laki on Jumalasta ja hyvä, se on maallisen/lihallisen
vastakohta. Se on ”hengellinen”. Sitten Paavali sanoo itsestään Kristukseen
uskovana ”mutta minä OLEN lihallinen” ja ”myyty synnin alaisuuteen”. Raamatun
kuvaus uskovasta on selvä: hän ON edelleen lihallinen, hän ei ole uskoontulon
hetkellä päässyt eroon itsessään olevasta synnistä, sen himoista ja
houkutuksista.
Room 7:15 ”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta
sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. ”
Mutta toki jotain on tapahtunut! Jakeessa 15 luemme mitä: uskovana
en tunnekaan enää minussa olevaa syntiä minuuteni keskeiseksi osaksi. En voi
aina sanoa, että en koskaan halua syntiä. Minun lihassani oleva synti haluaa
sitä ja se on osa minua. En pääse siitä eroon. Silti voin vilpittömästi sanoa
havaitsevani itsessäni Jumalan vaikutuksen siinä, että haluaisin, ettei se
olisi enää osa minua. Tunnistan ja tunnustan synnin itsessäni. Kuinka paljon
helpompi olisikaan elää pyhää elämää, jos synti ei olisi minussa! Ajoittain
voin tuntea syvää vihaa omaa syntisyyttäni kohtaan. Ajoittain tunnen suurta
avuttomuutta sen edessä. Ajoittain saatan jopa joutua masennuksen hetkeen sen
takia. Tästä ristiriidasta Paavali puhuu. Tämä ristiriita on todellisuutta
jokaisen uskovan elämässä. Sen vähättely tai kieltäminen on tekohurskautta.
Paavali ei käytä menneitä olomuotoja. Hän ei ”tehnyt” vaan tekee, hän ei
”toteuttanut” vaan toteuttaa, jne.
Room 7:16 ”Mutta jos minä teen sitä,
mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. ”
Paavali palaa vakuuttamaan lain kaikinpuolista hyvyyttä.
Koska siis olen tullut näkemään synnin itsessäni ja koska huomaan, etten pidä
siitä mitä näen, silloin se, joka minut on tästä vakuuttanut, eli laki, on hyvä
ja kaikin puolin tarpeellinen. Tunnustan Jumalan lain täydellisen
auktoriteettiaseman: Olen syyllinen Jumalan lain edessä.
Room 7:17 ”Niin en nyt enää tee sitä
minä, vaan synti, joka minussa asuu. ”
Paavali puhuu hengellisen ja lihallisen ihmisen välisestä
ristiriidasta samassa ihmisolemuksessa. Koska Jumalan armon vaikutuksesta olen
saanut tulla tuntemaan syntisyyteni ja kokenut tarvitsevani Jumalan minulle
hankkiman sovituksen, niin mikä minä nyt olen? Lankeanko nyt syntiin siksi, koska
haluan sitä niin kovasti? Vai saatanko langeta yksinkertaisesti siksi, koska se
edelleen elää minussa – vaikka en haluaisikaan sen olevan osa
minua. Tämä ei ole kuitenkaan mikään puolustus syntiin lankeamiselle. Synti on
synti eikä sitä voi puolustella. Uskovan elämä on kilvoitusta syntiä vastaan –
minussa olevan synnin vastustaminen kuuluu osaksi jokapäiväistä vaellusta.
Paavali erottaa hengellisen ihmisen mainiten sen sanalla
”minä”. Ja se minä todella olen. Se on minun todellinen, ikuinen minäni. Synti on kuin vaikea vuokralainen, jota nyt joudun
sietämään määrättyyn aikaan saakka. Jumalan laki tuomitsee sen, minä tunnustan
Jumalan lain ja näin tuomitsen syntini. Mutta silti se on minussa, se ”asuu”
minussa. Se ei ole kuin tuoli, josta nousen ja johon voin joskus palata
istahtamaan. Se ”asuu” ja toisinaan vieläpä voi minussa aika hyvin.
Room 7:18-19 ”Sillä
minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto
minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä
minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. ”
Paavali jatkaa kuvaamalla lihallista luontoamme. Jakeessa 18
on totuus, jota ilman ei synny todellista ja kestävää uskonyhteyttä Jumalan
kanssa: minun synnin ruumiissani ei ole ”mitään hyvää”. ”Ei mitään hyvää”
käsittää kaiken. Olen täysin kelvoton. En voi mitenkään omin avuin nousta
jumaluuteen, en edes ”hyväksi ihmiseksi” Jumalan silmissä. Kaikilla ihmisillä,
huolimatta siitä ollaanko uskossa tai ei, on yleinen käsitys hyvästä. Aina
välillä löytyy kiistatta hyvää tahtoakin. Mutta lopulta aina hyvät pyrkimykset
ikään kuin valuvat hiekkaan. Ne eivät ole riittäviä. Aina jossakin välissä
synnin ihminen astuu mukaan kuvaan: ahneus, oma etu, halut ja himot, yms.
torpedoivat tehokkaasti monet hyvät pyrkimykset. Ei ole riittävästi voimaa
hyvän tekemiseen. Maailmaa ei saada muutettua, ei pelastettua.
Jae 19 vahvistaa
asian. Se ei tarkoita, ettenkö joskus Jumalan armosta saisi aikaan hyvääkin,
mutta en saa sitä aikaan siinä määrin kuin tahtoisin. Haluaisin paljon enemmän.
Vaikka myönnän minussa asuvan synnin ja vaikka haluaisin sen asuvan jossakin
muualla, huomaan kuitenkin tekeväni ajatuksissa, puheissa ja teoissa asioita,
jotka tiedän vääriksi ja joita haluaisin välttää. Se oli kiusallista
Paavalille, se on kiusallista minulle.
Room 7:20-23 ”Jos
minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan
synti, joka minussa asuu. Niin
huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha
riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan
lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia
vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni
on. ”
Jakeessa 20 Paavali palaa jälleen vakuuttamaan, että ikuinen
minäni ei ole näiden synnillisten taipumusten lähde.
Synti asuu minussa ja siksi näin tapahtuu. Oikein ymmärrettynä tämä ristiriita
ratkeaa lohduttavalla tavalla. Vaikka ”paha riippuu minussa kiinni” j.21, se ei
ole koko totuus minusta. Joudun kärsimään sitä ja sen takia, mutta Pyhän Hengen
valaisema ymmärrykseni ei enää puolla sen tekoja. En etsi tekosyitä synnilleni.
En esiinny tekohurskaana synnittömänä. Tunnustan olevani syntinen ja mikä
ihmeellisintä: Tunnustan Jumalan lain oikeudenmukaisuuden ja voin jopa iloita siitä,
että laki tuomitsee syntini!, j.22.
Ilman sitä olisin tietämätön ja osaton Jumalan armosta!
Jakeissa 22-23 Paavali erittelee
uskovan olemuksen. Hengellinen ihminen, eli ”sisäinen ihminen” viittaa ihmisen
olemuksen sisimpään, henkeen, jonne Jumala on muuttanut ”asumaan” uskoontulon
hetkellä. Tällä tarkoitetaan sitä uutta käsityskykyä, ymmärrystä, joka on
herännyt havaitsemaan synnin itsessä ja maailmassa ja sitä kautta saanut armon
nähdä Jumalan teon Kristuksessa tavaton suuruus. Tämä on aitoa, ehdotonta ja
100 % oikeaa Pyhän Hengen työtä ja Jumalan läsnäoloa. Paavalin maininta
”sisäinen ihminen” viittaa myös siihen Raamatun usein vahvistamaan tosiasiaan,
ettei Jumala ole koettavissa ihmisen synnin ruumiin tuntemuksilla eikä sen
aisteilla. Jumala koetaan aidoimmin ihmisen sisäisessä maailmassa, jonne Hän on
antanut rauhan, ilon, yms. tuntemuksen. Sieltä Jumalan vaikutus ulottuu
ruumiiseen ja sieluun. Sisäisen ihmisen ulkopuolella maailma voi järkkyä ja
järkkyykin monin tavoin. Meillä on monenlaista ahdistusta ja vaikeutta. Mutta
sisäisessä ihmisessä säilyy nöyryys Jumalan edessä, kiitollisuus Kristuksen
uhrin takia, jatkuva kääntyminen Jumalan puoleen rukouksessa ja huokauksessa,
jne.
Sisäisen ihmisen vastakohtana on minun ”jäsenissäni”
vaikuttava lihallinen ihminen. Tämä viittaa fyysiseen olemukseen, mutta myös
ihmisen sielunmaailmaan tuntemusten ja ajattelun tasolla. Tämä ”toinen laki”,
synti, on sodassa ”mieleni lakia” vastaan. Tässä Paavali käyttää ”sisäisestä
ihmisestä” nyt nimitystä ”mielen laki”. Jumalan teko on tullut hengen
maailmasta mielen ja ajattelun tasolle. Mieleni ja mielipiteeni asioista
muuttuvat, kun tulen näkemään minussa ja maailmassa ”kiinni riippuvan” synnin,
jonka Jumalan laki on paljastanut ja sen vastakohtana Jumalan armon. Tästä
huolimatta synnin laki ON minun jäsenissäni. En voi sitä jättää sivuun kuin
käytettyä huonekalua kaatopaikalle.
Room 7:24-25 ”Minä
viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos
Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis
tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. ”
Jakeissa 24-25 Paavali yhdistää
dramaattisella tavalla kaiken edellä mainitun. Hän huudahtaa totuuden tuntoon
tulleen ihmisen huudon tunnustaen: ”minä viheliäinen ihminen”. Koska olen siis
täysin kelvoton, kuka minut pelastaa, kuka minut tämmöisenä, synti minussa
kiinni riippuvana, voi ylipäätään vapahtaa ja ottaa vastaan? Ihana ja
vapauttava vastaus syntiselle ja syntinsä tunnustavalle on kuin voittohuuto
taistelun vielä ollessa kesken. Taistelu on kesken, mutta nyt tiedetään jo,
että voitto on VARMA. Tapahtui jotakin joka VAHVISTI voiton. Se tiedetään jo,
siitä voidaan olla varmoja. Kristus kuoli ristillä ja kantoi minun
syntitaakkani. Synti on minussa kiinni, mutta sitä ei lueta enää minulle
taakaksi. Jumala katsoo minuun NYT aivan kuin minulla ei enää olisi koko
taakkaa kannettavana! Hän ei yksinkertaisesti näe sitä, koska Kristus osti koko
taakan! Se on minussa, mutta siitä tuleva seuraus (Jumalan tuomio) ei
enää kosketa minua, koska Kristus sovitti kaikki synnin seuraukset!
Siksi saan iloiten, tällaisena kuin olen, sisällisen ihmiseni puolesta, ”mielessäni” ”palvella
Jumalan lakia”, vaikka edelleen näen ja koen lihallisessa ihmisessäni olevan
synnin todellisuuden, synnin ”lain”. Kuinka sitten ”palvelemme” lakia? Lakia
palvellaan tunnustamalla sen ehdoton oikeus, noudattamalla sitä ja täyttämällä
sen kaikki ehdot. Kun tulimme uskoon tapahtuiko niin ja uskonvaelluksemme
aikana tapahtuuko niin? Täytinkö minä lain vaatimuksen? Voimme vain sanoa: En
minä vaan Kristus minussa! Tässä paljastuu sanan ”Kristuksessa”
ainutkertaisuus. Uskova on ”Kristuksessa”, ei kristus,
eikä jonkun kristillisen eliittijoukko-kristuksen tai
globaalin ”seurakuntakristuksen” osa, vaan omana
itsenään ”Kristuksessa”. Se tarkoittaa Kristuksen sovitustyön peittämänä
olemista. Peite peittää kaiken synnin meissä ja täten vain Jumalalle kelpaava,
Kristuksessa sovitettu, ”sisällinen ihminen” näkyy
Hänen silmiinsä.
Gal.2:20: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää
minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen,
joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” Minä en elä, vaan
Kristus minussa, ei tarkoita jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, valkoisten
hahmojen kohtaamista ja niiden kosketusta, jonka kautta minusta tulisi kristus. Se ei tarkoita, että synti olisi olemuksestani
kadonnut. Se ei tarkoita toistuvia ”pyhiä harjoituksia” joiden kautta voisin
”kuolla maailmalle” ja ”lihalliselle minälleni”. Se
tarkoittaa Raamatussa kaikkialla läsnä olevaa totuutta: minä olen, tämmöisenä
kuin olen, Kristuksessa ja Kristus minussa, se on: olen ottanut vastaan Jumalan
tarjoaman syntien sovituksen.
Samaan asiaan viittaa myös olla ”ristillä Kristuksen
kanssa”. Gal.2:19: ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni
Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” Kuinka ristillä oleva
voi liikkua enää eteenpäin? Ei mitenkään. Siksi ei ole mitään paikkaa ristiä
edempänä. Jos olemme rehellisiä Jumalan edessä, myös koskien meissä olevaa
synnin todellisuutta, Pyhä Henki todistaa sisimmässämme yksin Kristuksen kautta
saatavasta sovituksesta Pyhän Jumalan edessä. Se yksin on riittävä uskon
perusta, sen keskus ja päämäärä. On tärkeää, että käsityksemme pysyy Raamatun
opetuksen mukaisena. Tällöin emme saata lähteä ristiltä edemmäs, koska oman
viheliäisen tilan jatkuva tunnustaminen pitää meidät riippuvaisina Kristuksen
ristintyöstä joka hetki. Se onkin ”synnin ruumiin” todellisuuden käsittämisen
ja kokemisen tarkoitus.
Juhani Aitomaa