Kaksi tietä — kaksi evankeliumia

Paavo Lievonen

Puhe Kristus-Juhlassa Lapinlahdella 1.4.2006

“Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin” (Gal. 1:6,7).

Paavalin kielenkäyttö kovenee, kun hän jatkaa:

”Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu” (jae 8).

Mikä oli se toinen evankeliumi, josta Paavali oli näin tuohtunut? Koskeeko asia vielä jotenkin meitä? Miten voimme tunnistaa toisen evankeliumin tässä ajassa vai onko huolemme täysin aiheeton? 

Näihin kysymyksiin pyrimme löytämään vastauksen.

Vaikka puhunkin kahdesta eri evankeliumista, niin oikeutetusti voidaan puhua vääristä evankeliumeista monikossa. Kuitenkin on olemassa vain yksi oikea evankeliumi ja toisaalta näennäis-evankeliumi, joka ilmenee monin eri muodoin.

Tavoitteet ja päämäärä

Oikealla evankeliumilla on selkeät tavoitteet:

1. Ensimmäinen tavoite on uudestisynnyttää ihminen täysin uuteen elämään ja Jumalan valtakuntaan.

2. Toinen tavoite on saada hänet elämään pyhää ja Jumalalle erotettua elämää.

3. Kolmas tavoite on viedä hänet kerran perille taivaan kirkkauteen. 

Kaikki tämä tapahtuu Jumalan armosta.

Väärän evankeliumin tavoitteet ovat näennäisesti samat, mutta keinot ovat ihmislähtöiset eivätkä tuo toivottua tulosta.

Tunnusomaisia piirteitä

Oikea evankeliumi ja valhe-evankeliumi ovat kulkeneet rinnakkain kautta kristikunnan historian. Aito jumalallinen on usein ihmissilmälle näkymätöntä ja siinä mukana olevat ovat maan hiljaisia, jotka eivät pidä melua itsestään ja kristillisyydestään.

Valhe-evankeliumin puitteet ovat usein suurelliset ja toiminta huomiota herättävää. Väärästä huolimatta julistuksessa voi olla paljon oikeaa ja toimintaan voi sisältyä aitoa auttamistyötä. Monet ovatkin mukana vilpittömin mielin tiedostamatta lainkaan, että jotain voisi olla vinossa.

Väärässä “evankeliumissa” voidaan havaita kaksi pääsuuntausta, joissa on kuitenkin yhteisiä piirteitä. 

Toisaalla on nähtävissä 

2. Perinteisiin perustuva suuntaus, joka ilmenee kirkollisena komeutena ja muotomenona ja jonka sisältönä on kaunopuheisuus ja humanismi ja jossa tiettyjen toimitusten suorittamisella uskotaan olevan pelastava vaikutus.

Toisaalla nähdään

2. Erityisesti viime vuosina laajaa kannatusta saavuttanut ns. uususkonnollisuus liikkeinä, jotka rakentuvat usein kuuluisien lavatähtien persoonan ympärille. Suuret ihmismassat seuraavat näitä idoleja, koska heidän toimintaansa näyttää seuraavan myös ihmeet ja merkit. Ihmiset eivät voi uskoa, että niin moni voisi olla väärässä.

Kumpikin suuntaus saa sielunvoimat liikkeelle, mutta ne eivät useinkaan ravitse ihmisen henkeä.

Syvällinen ajattelu ja tutkiminen ei ole ominaista tämän ajan ihmiselle. Monille riittää evankeliumin sanomaksi se, että puhutaan tutuilla termeillä, rakastetaan kaikkia ja ollaan suvaitsevaisia eikä loukata ketään. Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Näin heidän mielestään oikea evankeliumi konkretisoituu tässä ajassa.

Kaksi tietä  

Kristinopissa opetetaan, että on vain yksi tie Jumalan valtakuntaan. Tämä on kuitenkin vain osatotuus, ja se voi estää koko evankeliumin ymmärtämisen. Raamatun mukaan teitä on kaksi.

Ensimmäisestä tiestä luemme 2. Moos. 19. luvusta joitakin jakeita: “Ja Mooses nousi Jumalan tykö, ja Herra huusi häntä vuorelta ja sanoi: ‘Sano näin Jaakobin heimolle ja ilmoita israelilaisille:  - - jos te nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa.’ Sano nämä sanat israelilaisille. Kun Mooses tuli takaisin, kutsui hän kokoon kansan vanhimmat ja puhui heille kaikki ne sanat, jotka Herra oli käskenyt hänen puhua. Niin koko kansa vastasi yhtenä miehenä ja sanoi: ‘Kaiken, mitä Herra on puhunut, me teemme’.”   

Seuraavassa luvussa (20) Jumala antoi Mooseksen kautta kymmenen käskyn lain ja Israel lupasi tehdä Jumalan tahdon.  

Tiedämme kuinka kansan suurien lupausten kävi. Kun mennään muutama luku eteenpäin, niin saamme lukea, kuinka karkeasti kansa rikkoi jo ensimmäistä käskyä vaatimalla Aaronia tekemään itselleen kultaisen vasikan, jota se ryhtyi palvelemaan jumalanaan.

Jeesuskin opetti lain tietä

Meitä saattaa hämmentää se, että Jeesuskin opetti aikalaisilleen juuri lain tietä. Se tie on Jumalan tahdon täydellisen noudattamisen tie.

Vuorisaarnassa Jeesus opettaa: “Ellei vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt. 5:20). Tätä Jeesuksen fariseuksista antamaa kuvaa on kautta aikain tulkittu perin virheellisesti.    

Puutteellisen farisealaisuuden tuntemisen ansiosta saatamme kuvitella heidät niin huonoiksi lain noudattajiksi, että luulemme selviävämme tästä vaatimuksesta — onhan Jumala meidän kanssamme!    

Tosiasiassa kristittyjen joukosta ei löytyne montakaan niin antaumuksellista Jumalan palvelijaa kuin juuri fariseus. 

Tästä riittänee todisteeksi Luukkaan 18. luvussa oleva kertomus fariseuksesta ja publikaanista temppelissä. Fariseus luetteli siinä tosiasioita itsestään, eikä Jeesus sanallakaan vihjannut, etteikö fariseus puhuisi totta.   

Toki fariseuksissakin oli parempia ja huonompia kuten meissä muissakin ihmisissä. Kuitenkin keskivertofariseuskin olisi esikuvallinen nykyajan kristittyjen joukossa, jossa häntä pidettäisiin malliuskovaisena.   

Mutta Jeesus ei tyydy edes siihen, että hänen seuraajansa vanhurskauden tulisi olla paljon suurempi kuin fariseusten ja kirjanoppineiden. Hän asettaa riman vieläkin korkeammalle: ”Olkaa siis te täydelliset niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on!” (Matt. 5:48.)

Jos olemme rehellisiä, joudumme jokainen toteamaan, että “TÄMÄ ON MAHDOTONTA!”

Juuri tämän havainnon johdosta monet uskovat ovat tehneet oman sovelluksensa täydellisyyden vaatimuksesta. He ovat laittaneet riman alemmaksi ja soveltaneet ajatusta siten, että ihminen täyttää sen osan, mihin hän pystyy ja Jumala täyttää loput. Ajatellaan, että kun ihminen tekee parhaansa, se riittää. 

Näin asia on saatu näyttämään yksinkertaiselta, ymmärrettävältä ja jopa siedettävältä.

Molemmat tiet hämärtyvät

Tästä on ollut seurauksena se, että sekä laki että evankeliumi ovat hämärtyneet. Laki on menettänyt hirmuisuutensa ja armo ihanuutensa.

Matteus 19:16-26 kertoo meille rikkaasta nuorukaisesta, joka kertoi noudattaneensa kaikkia käskyjä — jopa käskyä “Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”.

Mutta tämäkään ei riittänyt Jeesukselle. Lisäksi nuoren miehen olisi pitänyt myydä omaisuutensa ja jakaa köyhille. 

Tämä oli miehelle liikaa ja hän meni pois murheellisena. Mitä Jeesus todella tarkoitti?

Mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies ei olisikaan lähtenyt Jeesuksen luota, vaan olisi tunnustanut, että hänen sydämensä on kiinni tuossa omaisuudessa ja että juuri tämä asia on hänen syntinsä. Olisiko Jeesus käskenyt miehen häipyä? Tuskin. Jeesushan on syntisten Vapahtaja ja juuri Vapahtajaa mies tarvitsi.

Karu todellisuus

Koko ihmiskunnan historia on kertomusta siitä, kuinka se kaikin keinoin on rikkonut Jumalan lakia vastaan. Raamattu sanoo tärkeän totuuden: “ - - kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.” (Room. 3:12.)  

Jumala on Pyhä ja pyhyytensä tähden hän ei voi hyväksyä mitään saastaista tai epäpyhää yhteyteensä. Taivasten valtakuntaan ei pääse mitään epäpyhää (Ilm. 21:27). Sinne pääsevät vain täysin puhtaat. Puhtauden saavuttaminen onkin ihmisen suurin kysymys. 

Ihmiskunnalla ei olisi mitään toivoa, jos Jumala olisi ilmoittanut ainoastaan lakinsa.

Toivo syntyy

Ns. pienoisevankeliumi kuuluu: “Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). Kaiken rikkonut saa kaiken anteeksi. Tarvitaan vain yksinkertainen usko. Uskonkin Jumala antaa lahjaksi.

Pelastuksen perusta ei ole ihmisessä itsessään, ei hänen uskonnollisuudessaan tai hurskaudessaan, ei onnistuneessa vaelluksessaan, vaan Pelastajassa.

Jatkossakaan tämä ei muutu, vaan asetelma pysyy koko ajan samana. 

Niin kuin ihminen tarvitsee joka päivä ravintoa, niin hän tarvitsee myös syntien anteeksiantamusta. Isä-meidän rukouksessakin pyydämme jokapäiväistä leipää ja samoin pyydämme syntejämme anteeksi.

Usko ihmisen mahdollisuuksiin

Kristikunnan historia osoittaa, että jatkuvasti tulee opettajia, jotka eivät usko ihmisen olevan itsessään turmeltunut. 

Joku on sanonut osuvasti, ettei mitään harhaoppia ole syntynyt, ellei joku ensin ole menettänyt uskoaan ihmisen turmelukseen. 

Yhä uudestaan syntyy uusia liikkeitä, joiden oppi perustuu ainakin osittain ihmisen kykyyn mitä erilaisemmin keinoin ja menetelmin päästä Jumalan mielisuosioon.   

Tästä alkaa loputon uskovien keskinäinen kilpailu siitä, kuka on uskovaisempi kuin joku toinen, kuka antautuu Jumalalle ehyemmin kuin joku toinen, kuka tekee suurempia tekoja jne. 

Seuraukset ovat surullisia, jakautuminen yhä pienempiin “tosiuskovaisten” ryhmiin kiihtyy kiihtymistään. (Ei ole mitenkään epätavallista, että tällaisesta joukosta muodostuu uusi ryhmä, joka sitten aikanaan samoista syistä hajaantuu jälleen.)

Paavali näki jo omana aikanaan tämän kehityksen. Tämä oli syy siihen, että hän kirjoitti kirjeensä galatalaisille. 

Galatalaiskirjeen sanoma — vaikka onkin kirjoitettu määrätyille seurakunnille, soveltuu jokaisena aikakautena ohjeeksi kristilliselle seurakunnalle.

Lain tien opettajat olivat päässeet hämmentämään seurakuntia. 

Vastakohdat kärjistyvät

Kuva täydellistyy, kun Jeesus puhuu niistä, jotka omasta mielestään olivat oikeutettuja taivasten valtakuntaan. 

He olivat Jeesuksen nimessä tehneet ihmeitä, mutta juuri heille Jeesus kohdistaa ankarat sanansa: “Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät” (Matt. 7:23). Lain tekoja vaativat eivät itsekään noudata lakia.

Näitä surullisen kohtalon ihmisiä on elänyt kaikkina aikoina.

Myös Pietari kirjoittaa samasta asiasta: 

“Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi; ja ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän perikatonsa torku” (2. Piet. 2:1-3). 

Jos aihe oli vakava Paavalin aikana, niin vielä monin kerroin vakavampi se on tänä aikana, jolloin monenlaiset opit ja virtaukset vetävät mukaansa tuhansia kristittyjä.  

Paavali kirjoittaa: ”Sillä semmoiset ovat valheapostoleita, petollisia työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi” (2. Kor. 11:13-15).

Edellä esiintyy kolme kertaa peräkkäin sana “tekeytyä”. Tekeytyminen tarkoittaa sitä, että joku pyrkii esiintymään toisena mitä hän oikeasti on.

Ne, jotka tekeytyvät Kristuksen palvelijoiksi eivät ilmeisesti itsekään tiedosta, että he tekeytyvät. He uskovat tosissaan, että heillä on totuus ja että heidät on valtuutettu julistamaan tätä totuutta.  

Paavali keskittyi pääasiaan

Paavalin julistus ei saanut yleistä hyväksyntää, kun hän julisti ristiinnaulittua Kristusta. Hänen arvostelijansa olivat sitä mieltä, että Paavalin opettama tie oli liian helppo ja että hän ei julistanut koko totuutta. Heidän mielestään Kristuksen ristinkuolema oli tietenkin välttämätön, mutta se oli vasta alkua jollekin suurelle ja paremmalle. Näin opetetaan tänäänkin. 

Eräs Suomessakin laajalti arvostettu ulkomainen julistaja kirjoittaa kirjassaan, että Jumalan siunausten täyteyden esteenä on se, että uskovat eivät koskaan siirry pois ristiinnaulitun Vapahtajan luota (kirkkaudessa asuvan, ylösnousseen Herran luo).

Ap. t. 19. luku kertoo, kuinka “Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin ettäpä vielä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois” ( jakeet 11 ja 12). 

Silti Paavali kirjoitti Korinton seurakunnalle: “Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna” (1. Kor 2:2).   

Miksi Paavalin evankeliumi oli näin suppea? 

Miksi tällainen mies, jota Jumala näin voimallisesti käytti, ei keskittynyt julistuksessaan ihmeisiin ja merkkeihin? 

Tunsihan Paavali Jeesuksen ylösnousemuksen, hänen herrautensa, voimansa, kuninkuutensa, helluntain tapahtumat ja vieläpä omakohtaisesti ihmeet ja merkit. 

Miksi näin suuri Jumalan mies keskittyi vain Jeesuksen ristinkuolemaan?   

Siksi, että se on ihmisen kannalta oleellisin osa pelastuksessa ja ilman sitä muullakaan ei ole merkitystä. Ihmeet eivät lopultakaan tuo uskoa! 

Apostoli Johannes kirjoittaa: “Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika” (2. Joh. 9. jae). 

Evankeliumin ilosanoma on siinä, että Jumalan  kaikki vaatimukset ihmisen suhteen ovat täytetyt Kristuksessa. Pelastus ei ole vastikkeellista, vaan se annetaan ansiottomalle yksinomaan armosta. Tämä vastikkeettomuus erottaa kristinuskon radikaalisti kaikista maailman uskonnoista.

Keskuksena Golgata

Paavali kirjoittaa korinttolaisille: 

“…jos joku tulee luoksenne ja saarnaa jotakin TOISTA Jeesusta kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos saatte TOISEN hengen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai TOISEN evankeliumin kuin sen, minkä olette  vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte.” (2. Kor. 11:4).

Perustellusti voidaan siis sanoa, että kysymys on oikeasta ja väärästä tiestä, oikeasta ja väärästä teologiasta ja oikeasta ja väärästä hengestä.

Jokainen sukupolvi joutuu taistelemaan samoja harhoja vastaan ja löytääkseen puhtaan totuuden se joutuu näkemään vaivaa kuten aiemmatkin sukupolvet.    

Golgatalla tapahtunut oli ja on edelleen ja tulee olemaan vielä ikuisuudessakin kaiken keskus, kts. Ilm. 5:6. 

 Toinen “evankeliumi” — tai paremminkin valhe-evankeliumi tunnustaa Golgatan tapahtumat historialliseksi välttämättömyydeksi, mutta jättää sen taakseen ja keskittyy — ei siihen, mitä puolestamme on tehty — vaan siihen, mitä meidän on nyt tehtävä ja siihen, mikä kuuluu meille ja mitä uuden asemamme tähden voimme vaatia. 

Se suorastaan halveksii niitä, joiden evankeliumin keskus on Golgatalla. 

Valhe-evankeliumin julistaja asettaa kuulijoilleen erilaisia vaatimuksia, joiden täyttäminen on heidän mielestään Jumalan siunausten ehtona. 

Lakipitoisen evankeliumin julistajaa ei koskaan syytetä siitä, että hän tekee taivaan tien liian helpoksi.

Väärän evankeliumin julistaja puhuu mielellään “hengestä”, mutta ei juurikaan Hyvästä Paimenesta. Hänen on vaikea samaistua Johannes Kastajan julistukseen kun tämä sanoi: “Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”.

Kun tarkastelemme näitä kahta evankeliumia ja kahta tietä, meidän on jälleen palattava Golgatan tapahtumiin. Golgata on ilmaus Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka ovat omilla teillään eivätkä mitenkään ole tuota rakkautta ansainneet. 

Golgatan taakseen jättäneiden “evankeliumi” on ilmaus ihmisen rakkaudesta Jumalaa kohtaan ja siitä mitä tämän rakkauden on vaikutettava, jotta ihminen voisi olla oikeassa suhteessa Jumalaan.

Nämä kaksi “rakkautta” johtavat kahdelle eri tielle. Vastakkain ovat toisaalla “hedelmä” ja toisaalla “teot”. Hedelmä on luonnollinen seuraus aidosta elämästä. Teot vaativat ponnistelua.

Kun meille tarjotaan jotain UUTTA evankeliumia ja suhtaudumme siihen torjuvasti, niin meille sanotaan, että onhan siinä JOTAIN HYVÄÄKIN! Otetaan siitä se hyvä, mitä siinä on.

Mutta mitä Jeesus sanoo tästä?

Vuorisaarnasta luemme: “- - Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasva hyviä hedelmiä.”

Huomatkaa, että Jeesus ei sano, että hyvä puu tekee hyviä JA huonoja hedelmiä! 

Joskus sekin on Jumalan armoa, että lankeamme jotta ymmärtäisimme, että meistä itsestämme ei ole synnin voittajaksi ja näin joudumme tunnustamaan itsellemme ja Jumalalle, että ellen pelastu armosta, en pelastu lainkaan. Tällöin kaikki inhimilliset tuet sortuvat.

Tämän kokeneet voivat tuntea uskovien yhteyttä keskenään, vaikka heidän käsityksensä monista yksityiskohdista ja käytännön asioista olisivat hyvinkin erilaisia.

Aidon evankeliumin seuraus — sielun lepo.

Oikea evankeliumi synnyttää levon, rauhan ja kiitollisuuden ihmissydämessä. 

Omaan hengellisyyteen ja hurskauteen perustuva autuudentoivo ei sitävastoin anna milloinkaan rauhaa sydämeen. Aina puuttuu jotakin. Teen aina jotain väärin tai vääristä vaikuttimista ja koskaan en tee tarpeeksi. 

Kun ihminen tajuaa oman mahdottomuutensa Jumalan edessä, armon evankeliumi alkaa kelvata. 

Armon evankeliumi vapauttaa ihmisen tästä oman sisimpänsä kaivelusta. Sieltä ei löydy mitään, minkä varaan voisi rakentaa. Se tie päätyy aina umpikujaan.

Ainoa kestävä perustus on Kristuksessa. Hänen pientä piirtoa myöten loppuun suoritettu lain täyttämisensä LUETAAN syntisen hyväksi kaikkina elämän päivinä — ja mikä parasta, myös viimeisellä tuomiolla. Kaikki tämä autuus on omistettavissa yksinkertaisella ja lapsenomaisella uskolla.  

Jumalan yhteyteen on siis olemassa kaksi tietä — LAIN TIE JA ARMON TIE. 

Koska lain tietä ei voi pelastua, niin tarvitaanko enää koko lakia? Tottakai tarvitaan, mutta annetaan lain tehdä se, mitä varten se on annettu. 

Laki on täydellinen ja tiukka. Vaikka kuinka hyvin eläisi, laista jää aina jokin kohta täyttämättä. Siksi se murskaa kaikki inhimilliset mahdollisuudet ja ajaa epätoivoon. Tämä onkin lain tarkoitus.

LAIN TIETÄ on onnistuneesti kulkenut vain yksi henkilö, Jeesus Kristus, maailman Vapahtaja. Uskomalla Häneen meidän hyväksemme luetaan ansiotta Hänen lain täyttämisensä. Loppuun asti suoritetussa lunastuksessa meillä on autuus ja iankaikkinen elämä. Ainoastaan se tie on OIKEAN EVANKELIUMIN tie.

Kaikilla ei ole taivastoivoa

Kaikki eivät kuitenkaan automaattisesti ole taivastiellä. Jotkut ovat sillä joskus olleet, sitten ovat luopuneet tai joutuneet väärien oppien myötä eksytetyiksi, toiset eivät ole koskaan vielä tielle päässeet. Suuri ja tärkein kysymys on edelleen monen kohdalla, kuinka päästä tälle tielle ensi kerran tai uudestaan. 

Tätä kansaa on viihdytelty kauniilla puheilla ja kaikella muulla mikä ihmismieltä kiehtoo. Se on liian usein syleilty kuoleman uneen sanomalla, joka ei ketään herätä. 

On herätysliikkeitä, joista ei ole jäljellä muuta kuin “liike”. Kaikista ei sitäkään.

Kun pasuuna ei ole antanut selvää ääntä, Jumalan pyhyys on käynyt kansamme keskellä tuntemattomaksi. Tämän myötä Jumalan ja lähimmäisen kunnioitus ovat paljolti kadoksissa.

Mutta on vielä niitäkin, jotka odottavat, että Jumala puuttuisi asioiden kulkuun.

Herätyksen odotusta

Milloinkaan ei ole puhuttu niin paljon herätyksestä kuin meidän päivinämme. 

Olen kuullut puhetta tulevasta herätyksestä jo lähes 60 vuotta. 

Silti jaksan vielä sitä itsekin toivoa. Kun puhun herätyksestä — en tarkoita mitään “kuperkeikkateologiaa”. En tarkoita mitään kikkoja, joilla saadaan paljon väkeä koolle, en mitään tämän maailman viihdeniekkojen esityksiä, en jazz- tai tangomessuja. Eikä mitään “kaikki pääsevät taivaaseen” -liirumlaarumia!

Tarvitsemme tähän maahan sanoman, josta käy selkeästi ilmi synnin todellisuus jokaisen ihmisen elämässä. Ja perään järisyttävä uutinen — Evankeliumi, joka kertoo täydellisestä anteeksiantamuksesta Jumalan armosta Golgatan työn kautta. 

Tämä sanoma vapauttaa kuormien alta ja antaa taivastoivon. 

Odotan sellaista herätystä, jossa Jumalan laki ja Jumalan armo saarnataan kumpikin 100-prosenttisina.  

Odotan sellaista herätystä, jossa ihmiset tulevat Jumalan pyhyyden valossa syntisiksi ja ottavat vastaan heille tarjotun pelastuksen tien ja tulevat autuaiksi siellä, missä ovat.

Emme tarvitse uudistettua jumalanpalveluskaavaa — emme uusittua liturgiaa. Emme tarvitse uusia mysteereitä tai salaisuuksia, emme tunnekuohuja tai kristillistä viihdettä — tarvitsemme vain sanoman, joka tuo tunnon ihmisen kadotetusta tilasta ja tähän epämiellyttävään todellisuuteen sanoman ristillä tapahtuneesta sovituksesta. Tämä — ja vain tämä sanoma on auttanut ihmistä hänen todellisessa ongelmassaan kaikkina aikoina.

Seurakunnan ongelma = ihmiskunnan ongelma

Ihmiskunnan tragedia on siinä, että sen keskellä elävä seurakunta on kaikkina aikoina enemmän tai vähemmän sotkeutunut epäoleellisiin sivuasioihin unohtaen itse pääsanoman, jota varten seurakunta on olemassa.

Maailma odottaa pelonsekaisin tuntein pandemiaa. Tarvittaisiin rokote taudin torjumiseksi. Mutta se ei näytä ehtivän ajoissa, vaikka ihminen on viisas ja tietää “kaiken”. Samalla on traagista, että maailmassa riehuu pandemia, joka nielee joka päivä kitaansa tuhansittain ihmisiä. Sillä on ruma nimikin: SYNTI.

Kaikkein nurinkurisinta on, että kristillinen seurakunta itse on heikentänyt evankeliumin sanoman rokotteeksi todellista ja aitoa Jumalan evankeliumia vastaan. Evankeliumi on pyritty käärimään mahdollisimman miellyttävään pakettiin, että se kelpaisi ihmisille. 

Eräs tosiasia on kuitenkin unohdettu. 

Evankeliumin sanoma loukkaa aina itseriittoista ihmistä, joka tahtoo järjestää autuutensakin omilla ehdoillaan.

Evankeliumin esteet

Aidolla evankeliumilla on  muitakin esteitä, kuin vieras evankeliumi. 

Monta kertaa esteeksi tulee toinen ihminen, varsinkin joku läheisistä. Ihmispelko on yksi suurimmista esteistä. 

Suurta vahinkoa aiheuttaa se, että Evankeliumin esteeksi tulee usein insituutio tai liike, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut edistää evankeliumin asiaa. Muodot ja yhteisön jäsenyys ovat korvanneet sisällön. Opettajat ja oppi-isätkin ovat usein erehtyneet, heitäkään ei pidä seurata mihin tahansa.

Ihmisen pelastumiseen liittyy kaksi vastakkaista käsitystä, joista kumpikaan ei mielestäni ole oikea. Toinen on se, että (pelastuksen asiassa) kaikki riippuu ihmisestä ja toinen on se, että mikään ei riipu ihmisestä.

Minua vaivaa aina se, kun kuulen sanottavan, että et voi tehdä mitään pelastuksesi asiassa. Siksi niin monet eivät teekään mitään. He vain odottavat jotain “halollapäähän” -kokemusta ja voi olla, että pelastuskysymys ei ehdi selvitäkään heille tässä armon ajassa.

Jotkut pelkäävät suunnattomasti, että ihminen itse tekisi jotain pelastuksensa asiassa. Se on heidän mielestään “synergismiä” ja siten pahinta mahdollista harhaoppia. 

Hekin saarnaavat Kristusta, mutta jättävät sanomatta kuinka tämän Kristuksen yhteyteen voi päästä. Vettä pidetään janoisen huulilla, mutta ei anneta juoda.

Otan lainauksen tällaista opetusta tarjoavalta verkkosivulta:

“Mutta todellisuudessa pelastuminen on kokonaan, sataprosenttisesti, Jumalan työtä. Jos väitetään, että ihminen myötävaikuttaa kääntymykseensä, silloin pelastus tulee riippuvaiseksi ihmisen ansiosta. 

Vapaan ratkaisun avullahan pyritään juuri siihen, että saataisiin tilaa ansioille. MUTTA SILLOIN PELASTUS EI OLEKAAN ENÄÄ YKSIN ARMOSTA.”

Luin tuota sivustoa pitemmälle, ja yllätyin kun löysinkin sieltä myös sen ihmisen osuuden:

“Jeesus on jo tehnyt kaiken puolestasi. Hän on jo sovittanut koko maailman synnit, myös sinun syntisi. Sinun pitää vain OTTAA se vastaan. Miten se voi tapahtua? 

Paavali tiivistää asian seuraavanlaisella ohjeella (Room 10:9-10): ‘Jos SINÄ SUULLASI TUNNUSTAT, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.’ Suun tunnustus ei tarkoita todistuspuheiden pitämistä tai uskon toitottamista kadunkulmassa ohikulkijoille. Se tarkoittaa sitä että SANOT Jeesukselle esim. näin: ‘Jeesus, minä tarvitsen sinua, auta ja armahda minua, anna syntini anteeksi ja opeta minua tuntemaan Sinut.’ 

Kyse on siis Jumalan HUUTAMISESTA AVUKSI, eli kuten Paavali kirjoittaa (Room 10:13): ‘Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.’ Jeesus kuulee rukouksesi ja tulee luoksesi.

 Jos tuumailet, että ‘Kyllähän minä Jumalaan uskon, mutta mihin sitä Jeesusta tarvitaan?’, sinun on syytä huomata, että nimenomaan Jeesuksessa Kristuksessa kohtaat Jumalan. Kristuksessa sinä olet autuas, ja vain Kristuksessa. Kun tunnet Jeesuksen, silloin tunnet Jumalan.” (Lainaus päättyy)

Pelastukseen tarvittava ihmisen “teko” on siis siinä, että hän OTTAA VASTAAN pelastuksen ja HUUTAA avukseen pelastajaa. Hän OJENTAA KÄTENSÄ rikkaan antajan puoleen. 

Tästä “tekemisestä” ei kuitenkaan tule tippaakaan ansiota hänelle itselleen, yhtä vähän kuin hukkuva voi kerskata pelastuksestaan, kun tarttuu hänelle tarjottuun pelastusrenkaaseen. Jumalan valinta osuu ihmiseen, joka ei ylenkatso Jumalan pelastustyötä, vaan ottaa sen vastaan.

Ihminen ei ole “ajopuu” Jumalan virrassa

Jumala ei tahdo kenenkään hukkuvan. Siksi meidän huuliltamme tulisi tällekin sukupolvelle kuulua sanat: “Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa”! 

Eivät seurakunnankaan jäsenet ole automaattisesti pelastettuja. Raamatussakin tällaisesta esimerkkinä on mm. Simon noita. 

Kuka kertoisi tämän totuuden tämän ajan ihmisille?

Minulla kuten kaikilla muillakin on suuri tarve olla ihmisten silmissä “mukava”. Tähän mukavuudenhaluun sopii huonosti se, että puhutaan ihmisen todellisesta tilasta ja pelastuksen asiasta. 

Jos sanomamme on oikeaa evankeliumia, se sisältää kaikkein tärkeimmän — sen että sinä olet syntinen ja sen että minä olen syntinen ja että synti vie kadotukseen. Siksi tarvitsemme syntisten Vapahtajaa nyt, huomenna ja elämämme loppuun saakka. 

Syntisten Vapahtajan luokse voit tulla siinä missä nämä sanat kuulet tai luet. Sinun ei tarvitse etsiä ketään erityisen voideltua ihmistä välittäjäksi.

Paavali julisti kirouksen kaikille, jotka muuta tietä opettavat. Hän sisällytti kiroukseen myös itsensä, mikäli hän poikkeaisi aiemmin opettamastaan. Siksi meidänkään ei tule antaa sijaa muulle opetukselle tulipa se sitten idästä tai lännestä tai mistä tahansa ja olipa se kuinka arvovaltaista ja suurta tahansa.

Paavali kirjoittaa korinttolaisille: “- - koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24.)

Lopuksi

Valtavirta menee menojaan. Maailma on eksyksissä ja suuri osa maailmanlaajuista seurakuntaa on eksyksissä. Eksyksissä olevat tarvitsevat niitä, joilla on rakkaus totuuteen. 

Kaikki eivät kuule meitä. Mutta on yksilöitä, jotka ottavat sanan vastaan. Siksi meidän ei tule väsyä, vaan pitää esillä armon evankeliumia, vaikka se tuntuisi liian yksinkertaiselta. 

Olkoon oman kilvoittelumme sisältönä pitäytyminen tähän armon evankeliumiin. 

Kristuksen henki on totuuden Henki. Sallikaamme Hänen kirkastaa meille Kristusta, “- - joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi - - “ (1. Kor. 1:30). 

Tie joka vie elämään, on kaita ja vain harvat sen löytävät. Se on ristin tie, mutta silti sitä ei tarvitse kulkea yksin. Meillä on lupaus: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”.