Kaksi tietä — kaksi
evankeliumia
Paavo Lievonen
Puhe
Kristus-Juhlassa Lapinlahdella 1.4.2006
“Minua
kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät
Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole
mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä
Kristuksen evankeliumin” (Gal. 1:6,7).
Paavalin kielenkäyttö kovenee,
kun hän jatkaa:
”Mutta vaikka me, tai vaikka
enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me
olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu” (jae 8).
Mikä oli se toinen evankeliumi,
josta Paavali oli näin tuohtunut? Koskeeko asia vielä jotenkin meitä? Miten
voimme tunnistaa toisen evankeliumin tässä ajassa vai onko huolemme täysin
aiheeton?
Näihin kysymyksiin pyrimme
löytämään vastauksen.
Vaikka puhunkin kahdesta eri
evankeliumista, niin oikeutetusti voidaan puhua vääristä evankeliumeista
monikossa. Kuitenkin on olemassa vain yksi oikea evankeliumi ja toisaalta
näennäis-evankeliumi, joka ilmenee monin eri muodoin.
Tavoitteet ja
päämäärä
Oikealla evankeliumilla on
selkeät tavoitteet:
1. Ensimmäinen tavoite on uudestisynnyttää ihminen täysin uuteen elämään ja Jumalan
valtakuntaan.
2. Toinen tavoite on saada
hänet elämään pyhää ja Jumalalle erotettua elämää.
3. Kolmas tavoite on viedä
hänet kerran perille taivaan kirkkauteen.
Kaikki tämä tapahtuu Jumalan
armosta.
Väärän evankeliumin tavoitteet
ovat näennäisesti samat, mutta keinot ovat ihmislähtöiset eivätkä tuo toivottua
tulosta.
Tunnusomaisia
piirteitä
Oikea evankeliumi ja
valhe-evankeliumi ovat kulkeneet rinnakkain kautta kristikunnan historian. Aito
jumalallinen on usein ihmissilmälle näkymätöntä ja siinä mukana olevat ovat
maan hiljaisia, jotka eivät pidä melua itsestään ja kristillisyydestään.
Valhe-evankeliumin puitteet
ovat usein suurelliset ja toiminta huomiota herättävää. Väärästä huolimatta
julistuksessa voi olla paljon oikeaa ja toimintaan voi sisältyä aitoa
auttamistyötä. Monet ovatkin mukana vilpittömin mielin tiedostamatta lainkaan,
että jotain voisi olla vinossa.
Väärässä “evankeliumissa”
voidaan havaita kaksi pääsuuntausta, joissa on kuitenkin yhteisiä
piirteitä.
Toisaalla on nähtävissä
2. Perinteisiin perustuva
suuntaus, joka ilmenee kirkollisena komeutena ja muotomenona ja jonka sisältönä
on kaunopuheisuus ja humanismi ja jossa tiettyjen toimitusten suorittamisella
uskotaan olevan pelastava vaikutus.
Toisaalla nähdään
2. Erityisesti viime vuosina
laajaa kannatusta saavuttanut ns. uususkonnollisuus liikkeinä, jotka rakentuvat
usein kuuluisien lavatähtien persoonan ympärille. Suuret ihmismassat seuraavat
näitä idoleja, koska heidän toimintaansa näyttää seuraavan myös ihmeet ja
merkit. Ihmiset eivät voi uskoa, että niin moni voisi olla väärässä.
Kumpikin suuntaus saa sielunvoimat
liikkeelle, mutta ne eivät useinkaan ravitse ihmisen henkeä.
Syvällinen ajattelu ja
tutkiminen ei ole ominaista tämän ajan ihmiselle.
Monille riittää evankeliumin sanomaksi se, että puhutaan tutuilla termeillä,
rakastetaan kaikkia ja ollaan suvaitsevaisia eikä loukata ketään. Annetaan
kaikkien kukkien kukkia. Näin heidän mielestään oikea evankeliumi
konkretisoituu tässä ajassa.
Kaksi tietä
Kristinopissa opetetaan, että
on vain yksi tie Jumalan valtakuntaan. Tämä on kuitenkin vain osatotuus, ja se voi
estää koko evankeliumin ymmärtämisen. Raamatun mukaan teitä on kaksi.
Ensimmäisestä tiestä luemme 2. Moos. 19. luvusta joitakin jakeita: “Ja Mooses nousi
Jumalan tykö, ja Herra huusi häntä vuorelta ja sanoi: ‘Sano näin Jaakobin
heimolle ja ilmoita israelilaisille: - - jos te
nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun
omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette
minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa.’ Sano nämä sanat israelilaisille. Kun
Mooses tuli takaisin, kutsui hän kokoon kansan vanhimmat ja puhui heille kaikki
ne sanat, jotka Herra oli käskenyt hänen puhua. Niin koko kansa vastasi yhtenä
miehenä ja sanoi: ‘Kaiken, mitä Herra on puhunut, me teemme’.”
Seuraavassa luvussa (20) Jumala
antoi Mooseksen kautta kymmenen käskyn lain ja Israel lupasi tehdä Jumalan
tahdon.
Tiedämme kuinka kansan suurien
lupausten kävi. Kun mennään muutama luku eteenpäin, niin saamme lukea, kuinka
karkeasti kansa rikkoi jo ensimmäistä käskyä vaatimalla Aaronia
tekemään itselleen kultaisen vasikan, jota se ryhtyi palvelemaan jumalanaan.
Jeesuskin opetti lain
tietä
Meitä saattaa hämmentää se,
että Jeesuskin opetti aikalaisilleen juuri lain tietä. Se tie on Jumalan tahdon
täydellisen noudattamisen tie.
Vuorisaarnassa Jeesus opettaa:
“Ellei vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja
fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt.
5:20). Tätä Jeesuksen fariseuksista antamaa kuvaa on kautta aikain tulkittu
perin virheellisesti.
Puutteellisen farisealaisuuden
tuntemisen ansiosta saatamme kuvitella heidät niin huonoiksi lain
noudattajiksi, että luulemme selviävämme tästä vaatimuksesta — onhan Jumala
meidän kanssamme!
Tosiasiassa kristittyjen
joukosta ei löytyne montakaan niin antaumuksellista Jumalan palvelijaa kuin
juuri fariseus.
Tästä riittänee todisteeksi
Luukkaan 18. luvussa oleva kertomus fariseuksesta ja publikaanista temppelissä.
Fariseus luetteli siinä tosiasioita itsestään, eikä Jeesus sanallakaan
vihjannut, etteikö fariseus puhuisi totta.
Toki fariseuksissakin oli
parempia ja huonompia kuten meissä muissakin
ihmisissä. Kuitenkin keskivertofariseuskin olisi esikuvallinen nykyajan
kristittyjen joukossa, jossa häntä pidettäisiin malliuskovaisena.
Mutta Jeesus ei tyydy edes
siihen, että hänen seuraajansa vanhurskauden tulisi olla paljon suurempi
kuin fariseusten ja kirjanoppineiden. Hän asettaa riman vieläkin korkeammalle:
”Olkaa siis te täydelliset niinkuin teidän
taivaallinen Isänne täydellinen on!” (Matt. 5:48.)
Jos olemme rehellisiä, joudumme
jokainen toteamaan, että “TÄMÄ ON MAHDOTONTA!”
Juuri tämän havainnon johdosta
monet uskovat ovat tehneet oman sovelluksensa täydellisyyden vaatimuksesta. He
ovat laittaneet riman alemmaksi ja soveltaneet ajatusta siten, että ihminen
täyttää sen osan, mihin hän pystyy ja Jumala täyttää loput. Ajatellaan, että
kun ihminen tekee parhaansa, se riittää.
Näin asia on saatu näyttämään
yksinkertaiselta, ymmärrettävältä ja jopa siedettävältä.
Molemmat tiet
hämärtyvät
Tästä on ollut seurauksena se,
että sekä laki että evankeliumi ovat hämärtyneet. Laki on menettänyt
hirmuisuutensa ja armo ihanuutensa.
Matteus 19:16-26
kertoo meille rikkaasta nuorukaisesta, joka kertoi noudattaneensa kaikkia
käskyjä — jopa käskyä “Rakasta lähimmäistäsi niinkuin
itseäsi”.
Mutta tämäkään ei riittänyt
Jeesukselle. Lisäksi nuoren miehen olisi pitänyt myydä omaisuutensa ja jakaa
köyhille.
Tämä oli miehelle liikaa ja hän
meni pois murheellisena. Mitä Jeesus todella tarkoitti?
Mitä olisi tapahtunut,
jos nuori mies ei olisikaan lähtenyt Jeesuksen luota, vaan olisi tunnustanut,
että hänen sydämensä on kiinni tuossa omaisuudessa ja että juuri tämä asia on
hänen syntinsä. Olisiko Jeesus
käskenyt miehen häipyä? Tuskin. Jeesushan on syntisten Vapahtaja ja juuri
Vapahtajaa mies tarvitsi.
Karu todellisuus
Koko ihmiskunnan historia on
kertomusta siitä, kuinka se kaikin keinoin on rikkonut Jumalan lakia vastaan.
Raamattu sanoo tärkeän totuuden: “ - - kaikki ovat poikenneet pois, kaikki
tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei
yhden yhtäkään.” (Room. 3:12.)
Jumala on Pyhä ja pyhyytensä
tähden hän ei voi hyväksyä mitään saastaista tai epäpyhää yhteyteensä.
Taivasten valtakuntaan ei pääse mitään epäpyhää (Ilm. 21:27). Sinne pääsevät
vain täysin puhtaat. Puhtauden saavuttaminen onkin ihmisen suurin
kysymys.
Ihmiskunnalla ei olisi mitään
toivoa, jos Jumala olisi ilmoittanut ainoastaan lakinsa.
Toivo syntyy
Ns.
pienoisevankeliumi kuuluu: “Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän
antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan
hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16). Kaiken rikkonut saa kaiken anteeksi. Tarvitaan vain
yksinkertainen usko. Uskonkin Jumala antaa lahjaksi.
Pelastuksen perusta ei ole
ihmisessä itsessään, ei hänen uskonnollisuudessaan tai hurskaudessaan, ei
onnistuneessa vaelluksessaan, vaan Pelastajassa.
Jatkossakaan tämä ei muutu,
vaan asetelma pysyy koko ajan samana.
Niin kuin ihminen tarvitsee
joka päivä ravintoa, niin hän tarvitsee myös syntien anteeksiantamusta. Isä-meidän rukouksessakin pyydämme jokapäiväistä leipää ja
samoin pyydämme syntejämme anteeksi.
Usko ihmisen
mahdollisuuksiin
Kristikunnan historia osoittaa,
että jatkuvasti tulee opettajia, jotka eivät usko ihmisen olevan itsessään
turmeltunut.
Joku on sanonut osuvasti, ettei
mitään harhaoppia ole syntynyt, ellei joku ensin ole menettänyt uskoaan ihmisen
turmelukseen.
Yhä uudestaan syntyy uusia
liikkeitä, joiden oppi perustuu ainakin osittain ihmisen kykyyn mitä erilaisemmin keinoin ja menetelmin päästä Jumalan
mielisuosioon.
Tästä alkaa loputon uskovien keskinäinen kilpailu siitä, kuka on uskovaisempi kuin joku toinen, kuka antautuu Jumalalle ehyemmin kuin joku toinen, kuka tekee suurempia tekoja jne.
Seuraukset ovat surullisia,
jakautuminen yhä pienempiin “tosiuskovaisten” ryhmiin kiihtyy kiihtymistään.
(Ei ole mitenkään epätavallista, että tällaisesta joukosta muodostuu uusi
ryhmä, joka sitten aikanaan samoista syistä hajaantuu jälleen.)
Paavali näki jo omana aikanaan
tämän kehityksen. Tämä oli syy siihen, että hän kirjoitti kirjeensä
galatalaisille.
Galatalaiskirjeen sanoma —
vaikka onkin kirjoitettu määrätyille seurakunnille, soveltuu jokaisena
aikakautena ohjeeksi kristilliselle seurakunnalle.
Lain tien opettajat olivat
päässeet hämmentämään seurakuntia.
Vastakohdat
kärjistyvät
Kuva täydellistyy, kun Jeesus
puhuu niistä, jotka omasta mielestään olivat oikeutettuja taivasten
valtakuntaan.
He olivat Jeesuksen nimessä
tehneet ihmeitä, mutta juuri heille Jeesus kohdistaa ankarat sanansa: “Minä en
ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät”
(Matt. 7:23). Lain tekoja vaativat eivät itsekään
noudata lakia.
Näitä surullisen kohtalon
ihmisiä on elänyt kaikkina aikoina.
Myös Pietari kirjoittaa samasta
asiasta:
“Mutta myös valheprofeettoja
oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne
on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia
harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät
ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän
irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi; ja
ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo
ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän perikatonsa torku” (2. Piet. 2:1-3).
Jos aihe oli vakava Paavalin
aikana, niin vielä monin kerroin vakavampi se on tänä aikana, jolloin
monenlaiset opit ja virtaukset vetävät mukaansa tuhansia kristittyjä.
Paavali kirjoittaa: ”Sillä
semmoiset ovat valheapostoleita, petollisia
työntekijöitä, jotka tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole siis paljon,
jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi” (2. Kor. 11:13-15).
Edellä esiintyy kolme kertaa
peräkkäin sana “tekeytyä”. Tekeytyminen tarkoittaa sitä, että joku pyrkii
esiintymään toisena mitä hän oikeasti on.
Ne, jotka tekeytyvät Kristuksen
palvelijoiksi eivät ilmeisesti itsekään tiedosta, että he tekeytyvät. He
uskovat tosissaan, että heillä on totuus ja että heidät on valtuutettu
julistamaan tätä totuutta.
Paavali keskittyi
pääasiaan
Paavalin julistus ei saanut
yleistä hyväksyntää, kun hän julisti ristiinnaulittua Kristusta. Hänen arvostelijansa
olivat sitä mieltä, että Paavalin opettama tie oli liian helppo ja että hän ei
julistanut koko totuutta. Heidän mielestään Kristuksen ristinkuolema oli
tietenkin välttämätön, mutta se oli vasta alkua jollekin suurelle ja
paremmalle. Näin opetetaan tänäänkin.
Eräs Suomessakin laajalti
arvostettu ulkomainen julistaja kirjoittaa kirjassaan, että Jumalan siunausten
täyteyden esteenä on se, että uskovat eivät koskaan siirry pois ristiinnaulitun
Vapahtajan luota (kirkkaudessa asuvan, ylösnousseen Herran luo).
Ap. t. 19. luku kertoo, kuinka
“Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin ettäpä vielä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa
vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois” ( jakeet 11 ja 12).
Silti Paavali kirjoitti Korinton seurakunnalle: “Sillä minä olin päättänyt olla
teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet
ristiinnaulittuna” (1. Kor
2:2).
Miksi Paavalin evankeliumi oli näin suppea?
Miksi tällainen mies, jota
Jumala näin voimallisesti käytti, ei keskittynyt julistuksessaan ihmeisiin ja
merkkeihin?
Tunsihan Paavali Jeesuksen
ylösnousemuksen, hänen herrautensa, voimansa,
kuninkuutensa, helluntain tapahtumat ja vieläpä omakohtaisesti ihmeet ja
merkit.
Miksi näin suuri Jumalan mies
keskittyi vain Jeesuksen ristinkuolemaan?
Siksi, että se on ihmisen
kannalta oleellisin osa pelastuksessa ja ilman sitä muullakaan ei ole
merkitystä. Ihmeet eivät lopultakaan tuo uskoa!
Apostoli Johannes kirjoittaa:
“Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole
Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika” (2. Joh. 9. jae).
Evankeliumin ilosanoma on
siinä, että Jumalan kaikki vaatimukset ihmisen
suhteen ovat täytetyt Kristuksessa. Pelastus ei ole vastikkeellista, vaan se
annetaan ansiottomalle yksinomaan armosta. Tämä vastikkeettomuus erottaa
kristinuskon radikaalisti kaikista maailman uskonnoista.
Keskuksena Golgata
Paavali kirjoittaa
korinttolaisille:
“…jos joku tulee luoksenne ja
saarnaa jotakin TOISTA Jeesusta kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos
saatte TOISEN hengen hengen, kuin minkä olette
saaneet, tai TOISEN evankeliumin kuin sen, minkä olette
vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte.” (2. Kor. 11:4).
Perustellusti voidaan siis
sanoa, että kysymys on oikeasta ja väärästä tiestä, oikeasta ja väärästä
teologiasta ja oikeasta ja väärästä hengestä.
Jokainen sukupolvi joutuu
taistelemaan samoja harhoja vastaan ja löytääkseen puhtaan totuuden se joutuu
näkemään vaivaa kuten aiemmatkin sukupolvet.
Golgatalla tapahtunut oli ja on
edelleen ja tulee olemaan vielä ikuisuudessakin kaiken keskus, kts. Ilm. 5:6.
Toinen “evankeliumi” —
tai paremminkin valhe-evankeliumi tunnustaa Golgatan tapahtumat
historialliseksi välttämättömyydeksi, mutta jättää sen taakseen ja keskittyy —
ei siihen, mitä puolestamme on tehty — vaan siihen, mitä meidän on nyt tehtävä
ja siihen, mikä kuuluu meille ja mitä uuden asemamme tähden voimme
vaatia.
Se suorastaan halveksii niitä,
joiden evankeliumin keskus on Golgatalla.
Valhe-evankeliumin julistaja
asettaa kuulijoilleen erilaisia vaatimuksia, joiden täyttäminen on heidän
mielestään Jumalan siunausten ehtona.
Lakipitoisen evankeliumin
julistajaa ei koskaan syytetä siitä, että hän tekee taivaan tien liian
helpoksi.
Väärän evankeliumin julistaja
puhuu mielellään “hengestä”, mutta ei juurikaan Hyvästä Paimenesta. Hänen on
vaikea samaistua Johannes Kastajan julistukseen kun tämä sanoi: “Hänen tulee
kasvaa, mutta minun vähetä”.
Kun tarkastelemme näitä kahta
evankeliumia ja kahta tietä, meidän on jälleen palattava Golgatan tapahtumiin.
Golgata on ilmaus Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka ovat omilla teillään
eivätkä mitenkään ole tuota rakkautta ansainneet.
Golgatan taakseen jättäneiden
“evankeliumi” on ilmaus ihmisen rakkaudesta Jumalaa kohtaan ja siitä mitä tämän
rakkauden on vaikutettava, jotta ihminen voisi olla oikeassa suhteessa
Jumalaan.
Nämä kaksi “rakkautta” johtavat
kahdelle eri tielle. Vastakkain ovat toisaalla “hedelmä” ja toisaalla “teot”.
Hedelmä on luonnollinen seuraus aidosta elämästä. Teot vaativat ponnistelua.
Kun meille tarjotaan jotain
UUTTA evankeliumia ja suhtaudumme siihen torjuvasti, niin meille sanotaan, että
onhan siinä JOTAIN HYVÄÄKIN! Otetaan siitä se hyvä, mitä siinä on.
Mutta mitä Jeesus sanoo tästä?
Vuorisaarnasta luemme: “- -
Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja
hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasva hyviä
hedelmiä.”
Huomatkaa, että Jeesus ei sano,
että hyvä puu tekee hyviä JA huonoja hedelmiä!
Joskus sekin
on Jumalan armoa, että lankeamme jotta ymmärtäisimme, että meistä itsestämme ei
ole synnin voittajaksi ja näin joudumme tunnustamaan itsellemme ja Jumalalle,
että ellen pelastu armosta, en pelastu lainkaan. Tällöin kaikki inhimilliset tuet sortuvat.
Tämän kokeneet voivat tuntea
uskovien yhteyttä keskenään, vaikka heidän käsityksensä monista
yksityiskohdista ja käytännön asioista olisivat hyvinkin erilaisia.
Aidon evankeliumin seuraus — sielun
lepo.
Oikea evankeliumi synnyttää
levon, rauhan ja kiitollisuuden ihmissydämessä.
Omaan hengellisyyteen ja
hurskauteen perustuva autuudentoivo ei sitävastoin
anna milloinkaan rauhaa sydämeen. Aina puuttuu jotakin. Teen aina jotain väärin
tai vääristä vaikuttimista ja koskaan en tee tarpeeksi.
Kun ihminen tajuaa oman
mahdottomuutensa Jumalan edessä, armon evankeliumi alkaa kelvata.
Armon evankeliumi vapauttaa
ihmisen tästä oman sisimpänsä kaivelusta. Sieltä ei löydy mitään, minkä varaan
voisi rakentaa. Se tie päätyy aina umpikujaan.
Ainoa kestävä perustus on
Kristuksessa. Hänen pientä piirtoa myöten loppuun suoritettu lain täyttämisensä
LUETAAN syntisen hyväksi kaikkina elämän päivinä — ja mikä parasta, myös
viimeisellä tuomiolla. Kaikki tämä autuus on omistettavissa yksinkertaisella ja
lapsenomaisella uskolla.
Jumalan yhteyteen on siis
olemassa kaksi tietä — LAIN TIE JA ARMON TIE.
Koska lain tietä ei voi
pelastua, niin tarvitaanko enää koko lakia? Tottakai
tarvitaan, mutta annetaan lain tehdä se, mitä varten se on annettu.
Laki on täydellinen ja tiukka.
Vaikka kuinka hyvin eläisi, laista jää aina jokin kohta täyttämättä. Siksi se
murskaa kaikki inhimilliset mahdollisuudet ja ajaa epätoivoon. Tämä onkin lain
tarkoitus.
LAIN TIETÄ on onnistuneesti
kulkenut vain yksi henkilö, Jeesus Kristus, maailman Vapahtaja. Uskomalla
Häneen meidän hyväksemme luetaan ansiotta Hänen lain täyttämisensä. Loppuun
asti suoritetussa lunastuksessa meillä on autuus ja iankaikkinen elämä.
Ainoastaan se tie on OIKEAN EVANKELIUMIN tie.
Kaikilla ei ole
taivastoivoa
Kaikki eivät kuitenkaan
automaattisesti ole taivastiellä. Jotkut ovat sillä joskus olleet, sitten ovat
luopuneet tai joutuneet väärien oppien myötä eksytetyiksi, toiset eivät ole
koskaan vielä tielle päässeet. Suuri ja tärkein kysymys on edelleen monen
kohdalla, kuinka päästä tälle tielle ensi kerran tai uudestaan.
Tätä kansaa on viihdytelty
kauniilla puheilla ja kaikella muulla mikä ihmismieltä kiehtoo. Se on liian
usein syleilty kuoleman uneen sanomalla, joka ei ketään herätä.
On herätysliikkeitä, joista ei
ole jäljellä muuta kuin “liike”. Kaikista ei sitäkään.
Kun pasuuna ei ole antanut
selvää ääntä, Jumalan pyhyys on käynyt kansamme keskellä tuntemattomaksi. Tämän
myötä Jumalan ja lähimmäisen kunnioitus ovat paljolti kadoksissa.
Mutta on vielä niitäkin, jotka
odottavat, että Jumala puuttuisi asioiden kulkuun.
Herätyksen odotusta
Milloinkaan ei ole puhuttu niin
paljon herätyksestä kuin meidän päivinämme.
Olen kuullut puhetta tulevasta herätyksestä jo lähes 60 vuotta.
Silti jaksan vielä sitä itsekin
toivoa. Kun puhun herätyksestä — en tarkoita mitään
“kuperkeikkateologiaa”. En tarkoita mitään kikkoja, joilla saadaan paljon väkeä
koolle, en mitään tämän maailman viihdeniekkojen esityksiä, en jazz- tai
tangomessuja. Eikä mitään “kaikki pääsevät taivaaseen” -liirumlaarumia!
Tarvitsemme tähän maahan
sanoman, josta käy selkeästi ilmi synnin todellisuus jokaisen ihmisen elämässä.
Ja perään järisyttävä uutinen — Evankeliumi, joka kertoo täydellisestä
anteeksiantamuksesta Jumalan armosta Golgatan työn kautta.
Tämä sanoma vapauttaa kuormien
alta ja antaa taivastoivon.
Odotan sellaista herätystä,
jossa Jumalan laki ja Jumalan armo saarnataan kumpikin 100-prosenttisina.
Odotan sellaista herätystä,
jossa ihmiset tulevat Jumalan pyhyyden valossa syntisiksi ja ottavat vastaan
heille tarjotun pelastuksen tien ja tulevat autuaiksi siellä, missä ovat.
Emme tarvitse uudistettua
jumalanpalveluskaavaa — emme uusittua liturgiaa. Emme tarvitse uusia
mysteereitä tai salaisuuksia, emme tunnekuohuja tai kristillistä viihdettä —
tarvitsemme vain sanoman, joka tuo tunnon ihmisen kadotetusta tilasta ja tähän
epämiellyttävään todellisuuteen sanoman ristillä tapahtuneesta sovituksesta.
Tämä — ja vain tämä sanoma on auttanut ihmistä hänen todellisessa ongelmassaan
kaikkina aikoina.
Seurakunnan ongelma =
ihmiskunnan ongelma
Ihmiskunnan tragedia on siinä,
että sen keskellä elävä seurakunta on kaikkina aikoina enemmän tai vähemmän
sotkeutunut epäoleellisiin sivuasioihin unohtaen itse pääsanoman, jota varten
seurakunta on olemassa.
Maailma odottaa pelonsekaisin
tuntein pandemiaa. Tarvittaisiin rokote taudin
torjumiseksi. Mutta se ei näytä ehtivän ajoissa, vaikka ihminen on viisas ja
tietää “kaiken”. Samalla on traagista, että maailmassa riehuu pandemia, joka nielee joka päivä kitaansa tuhansittain
ihmisiä. Sillä on ruma nimikin: SYNTI.
Kaikkein nurinkurisinta on,
että kristillinen seurakunta itse on heikentänyt evankeliumin sanoman
rokotteeksi todellista ja aitoa Jumalan evankeliumia vastaan. Evankeliumi on
pyritty käärimään mahdollisimman miellyttävään pakettiin, että se kelpaisi
ihmisille.
Eräs tosiasia on kuitenkin unohdettu.
Evankeliumin sanoma loukkaa
aina itseriittoista ihmistä, joka tahtoo järjestää autuutensakin omilla
ehdoillaan.
Evankeliumin esteet
Aidolla evankeliumilla on muitakin esteitä, kuin vieras evankeliumi.
Monta kertaa esteeksi tulee
toinen ihminen, varsinkin joku läheisistä. Ihmispelko on yksi suurimmista
esteistä.
Suurta vahinkoa aiheuttaa se,
että Evankeliumin esteeksi tulee usein insituutio tai
liike, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut edistää evankeliumin asiaa. Muodot
ja yhteisön jäsenyys ovat korvanneet sisällön. Opettajat ja oppi-isätkin ovat
usein erehtyneet, heitäkään ei pidä seurata mihin tahansa.
Ihmisen pelastumiseen liittyy kaksi vastakkaista käsitystä, joista kumpikaan ei mielestäni ole oikea. Toinen on se, että (pelastuksen asiassa) kaikki riippuu ihmisestä ja toinen on se, että mikään ei riipu ihmisestä.
Minua vaivaa aina se, kun
kuulen sanottavan, että et voi tehdä mitään pelastuksesi asiassa. Siksi niin
monet eivät teekään mitään. He vain odottavat jotain “halollapäähän”
-kokemusta ja voi olla, että pelastuskysymys ei ehdi selvitäkään heille tässä
armon ajassa.
Jotkut pelkäävät
suunnattomasti, että ihminen itse tekisi jotain pelastuksensa asiassa. Se on
heidän mielestään “synergismiä” ja siten pahinta mahdollista harhaoppia.
Hekin saarnaavat Kristusta,
mutta jättävät sanomatta kuinka tämän Kristuksen yhteyteen voi päästä. Vettä
pidetään janoisen huulilla, mutta ei anneta juoda.
Otan lainauksen tällaista
opetusta tarjoavalta verkkosivulta:
“Mutta todellisuudessa
pelastuminen on kokonaan, sataprosenttisesti, Jumalan työtä. Jos väitetään,
että ihminen myötävaikuttaa kääntymykseensä, silloin pelastus tulee
riippuvaiseksi ihmisen ansiosta.
Vapaan ratkaisun avullahan
pyritään juuri siihen, että saataisiin tilaa ansioille. MUTTA SILLOIN PELASTUS
EI OLEKAAN ENÄÄ YKSIN ARMOSTA.”
Luin tuota sivustoa pitemmälle,
ja yllätyin kun löysinkin sieltä myös sen ihmisen osuuden:
“Jeesus on jo tehnyt kaiken
puolestasi. Hän on jo sovittanut koko maailman synnit, myös sinun syntisi.
Sinun pitää vain OTTAA se vastaan. Miten se voi tapahtua?
Paavali tiivistää asian
seuraavanlaisella ohjeella (Room 10:9-10):
‘Jos SINÄ SUULLASI TUNNUSTAT, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että
Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo
vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.’ Suun tunnustus ei tarkoita
todistuspuheiden pitämistä tai uskon toitottamista kadunkulmassa
ohikulkijoille. Se tarkoittaa sitä että SANOT Jeesukselle esim. näin: ‘Jeesus,
minä tarvitsen sinua, auta ja armahda minua, anna syntini anteeksi ja opeta
minua tuntemaan Sinut.’
Kyse on siis Jumalan
HUUTAMISESTA AVUKSI, eli kuten Paavali kirjoittaa (Room
10:13): ‘Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.’ Jeesus kuulee
rukouksesi ja tulee luoksesi.
Jos tuumailet, että
‘Kyllähän minä Jumalaan uskon, mutta mihin sitä Jeesusta tarvitaan?’, sinun on
syytä huomata, että nimenomaan Jeesuksessa Kristuksessa kohtaat Jumalan.
Kristuksessa sinä olet autuas, ja vain Kristuksessa. Kun tunnet Jeesuksen,
silloin tunnet Jumalan.” (Lainaus päättyy)
Pelastukseen tarvittava ihmisen
“teko” on siis siinä, että hän OTTAA VASTAAN pelastuksen ja HUUTAA avukseen
pelastajaa. Hän OJENTAA KÄTENSÄ rikkaan antajan puoleen.
Tästä “tekemisestä” ei
kuitenkaan tule tippaakaan ansiota hänelle itselleen, yhtä vähän kuin hukkuva
voi kerskata pelastuksestaan, kun tarttuu hänelle tarjottuun
pelastusrenkaaseen. Jumalan valinta osuu ihmiseen, joka ei ylenkatso Jumalan
pelastustyötä, vaan ottaa sen vastaan.
Ihminen ei ole
“ajopuu” Jumalan virrassa
Jumala ei tahdo kenenkään
hukkuvan. Siksi meidän huuliltamme tulisi tällekin sukupolvelle kuulua sanat:
“Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan
kanssa”!
Eivät seurakunnankaan jäsenet
ole automaattisesti pelastettuja. Raamatussakin tällaisesta esimerkkinä on mm.
Simon noita.
Kuka kertoisi tämän totuuden tämän ajan ihmisille?
Minulla kuten kaikilla
muillakin on suuri tarve olla ihmisten silmissä “mukava”. Tähän
mukavuudenhaluun sopii huonosti se, että puhutaan ihmisen todellisesta tilasta
ja pelastuksen asiasta.
Jos sanomamme on oikeaa evankeliumia, se sisältää kaikkein tärkeimmän — sen että sinä olet syntinen ja sen että minä olen syntinen ja että synti vie kadotukseen. Siksi tarvitsemme syntisten Vapahtajaa nyt, huomenna ja elämämme loppuun saakka.
Syntisten Vapahtajan luokse
voit tulla siinä missä nämä sanat kuulet tai luet. Sinun ei tarvitse etsiä
ketään erityisen voideltua ihmistä välittäjäksi.
Paavali julisti kirouksen
kaikille, jotka muuta tietä opettavat. Hän sisällytti kiroukseen myös itsensä,
mikäli hän poikkeaisi aiemmin opettamastaan. Siksi meidänkään ei tule antaa
sijaa muulle opetukselle tulipa se sitten idästä tai lännestä tai mistä tahansa
ja olipa se kuinka arvovaltaista ja suurta tahansa.
Paavali kirjoittaa korinttolaisille:
“- - koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät
viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille
pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan
voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24.)
Lopuksi
Valtavirta menee menojaan.
Maailma on eksyksissä ja suuri osa maailmanlaajuista seurakuntaa on eksyksissä.
Eksyksissä olevat tarvitsevat niitä, joilla on rakkaus totuuteen.
Kaikki eivät kuule meitä. Mutta
on yksilöitä, jotka ottavat sanan vastaan. Siksi meidän ei tule väsyä, vaan
pitää esillä armon evankeliumia, vaikka se tuntuisi liian
yksinkertaiselta.
Olkoon oman kilvoittelumme
sisältönä pitäytyminen tähän armon evankeliumiin.
Kristuksen henki on totuuden
Henki. Sallikaamme Hänen kirkastaa meille Kristusta, “- - joka on tullut meille
viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi - - “ (1. Kor. 1:30).
Tie joka vie elämään, on kaita
ja vain harvat sen löytävät. Se on ristin tie, mutta silti sitä ei tarvitse
kulkea yksin. Meillä on lupaus: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka
päivä maailman loppuun asti”.