KAIDALLA TIELLÄ

Paavo Lievonen

Puhe Kristus-juhlassa Lapinlahdella 2.4.2006

Olen pienestä pojasta saakka kasvanut ympäristössä, jossa Jumalan sana ja uskonasiat ovat olleet tavalla tai toisella läsnä. 

Ehkä kaikkein voimakkain vaikutus tuli kahden tätini kautta, jotka nuorina tyttöinä olivat tulleet uskoon. Toinen näistä tädeistä asuikin meillä ja hänestä sain kristityn mallin, jota tosin itse en ole kyennyt noudattamaan. 

Myös pyhäkoulussa sydämeeni kylvettiin Sanan siemen, joka aikanaan iti ja nousi oraalle. 

Varhaisesta lapsuudesta juontavat ne monet opitut asiat ja käsitykset, jotka sittemmin ovat vieneet minut törmäyskurssille tämän “uuden ajan kristillisyyden” kanssa. 

Lapsuudessa sain kuvan pyhästä Jumalasta ja siitä, että kaikki Häneen liittyvä on kaunista, puhdasta, arvokasta ja kunnioitettavaa. Se, mitä Golgatalla tapahtui, oli siihen aikaan keskeisenä siinä kristillisyydessä, jonka vaikutuspiirissä elin. 

Tosin jouduin jo tuolloin kohtaamaan myös sellaista kristillisyyden nimeä kantavaa toimintaa, jota vielä tänäänkin pidän ihmiskeskeisenä ja lähinnä sielullisuutena. 

Pahimmassa tapauksessa nämä kokemukset olisivat voineet antaa tehokkaan rokotteen kaikkea kristillistä vastaan.

 Lapsenuskon jäätyä taakse sain kuitenkin armon tulla nuorena uskoon. Tästä merkittävästä tapahtumasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta. 

Elämä ei kuitenkaan ole ollut pelkkää onnea ja autuutta, vaikka joskus kuulee sanottavan, että tulet onnelliseksi, kun annat elämäsi Jeesukselle. Kyllä onneakin on ollut, mutta paljon on ollut kuitenkin vastoinkäymisiä, taistelua ja tappioitakin. 

Eräs kristillisyyteen liittyvä piirre on vaivannut minua vuosikymmenet. Tämä ongelma liittyy lähinnä ulkomaisiin julistajiin, joita kutsutaan tänne Suomeen puhujiksi ja joiden kirjoittamia kirjoja suomalaiset kustantajat julkaisevat. Saman asian olen kohdannut usein myös kotimaisten “hengenmiesten” puheissa ja kirjoituksissa.

Heidän julistustaan kuunnellessa tai heidän kirjojansa lukiessa olen kokenut sisäistä ahdistusta. Syynä tähän on se suuri kuilu, joka on heidän sanomansa ja oman elämäni välillä.

Vuosikausia olen väsyksiin saakka saanut kuulla, millaista tosiuskovan elämä on silloin, kun on Jumalalle täysin antautunut. Itse en ole pystynyt antautumaan Jumalalle kokosydämisesti. 

Olen kohdannut niitäkin, jotka sanovat rakastavansa Jeesusta kaikesta sydämestään. Jossain vaiheessa paljastuu kuitenkin se, että tällaisenkin ihmisen sisimmästä löytyy lokero, jossa valtaa pitää MINÄ. 

 Luonnollisesti löytyy niitä, jotka ajattelevat uskonelämäni olevan täysin hakoteillä ja niin ollen sanovat vian olevan minussa ja kehottavat minua parannukseen. He saattavat olla oikeassakin — ainakin osittain.

Olen tavannut myös ystäviä, jotka ovat samalla tavalla ahdistuneita näistä antautumisvaatimuksista kuin itsekin olen ollut.

Voi olla, että täälläkin on monia, joille tämä ahdistus on tuttua. Kuinka toivonkaan, että tällainen ahdistettu sisar tai veli voisi lähteä tästä tilaisuudesta kotimatkalle sisäisesti vapautettuna. Tärkeintä on se, että Jeesus on antautunut meidän edestämme.

Viime aikoina olen saanut hieman ymmärrystä siihen, mistä kokemassani sisäisessä ahdistuksessa on kysymys. 

Ne julistajat, jotka saavuttavat suuren suosion, opettavat että uskonelämäni täytyy muodostua siitä, kuinka ymmärrän, osaan, jaksan, ahkeroin, palvelen ja antaudun. Kaikki tämä on heidän mielestään keskeistä. He määrittelevät, minkälainen on oikea uskovainen.  

Tosiuskovaisen malleja ei ole vain yksi ainoa, vaan jokaisella on omat korostuksensa, joita he pitävät totuutena yli muiden.

Jokainen heistä osaa esittää erilaisia vaatimuksia sellaisessa muodossa, että ne kuulostavat raamatullisilta. Tavallaan niitä voidaankin pitää raamatullisina siinä mielessä, että ne edustavat lain noudattamista. Tällaista suuntausta sanottiin Suomessakin aikanaan “raamatulliseksi suuntaukseksi”.

Mitä enemmän näitä julistajia olen kuunnellut tai heidän kirjojaan lukenut, sitä epätoivoisemmaksi oman onnistumiseni suhteen olen tullut. 

En pysty millään täyttämään niitä vaatimuksia, joita minulle esitetään. Jo pelkkä ajatus yrittämisestä saa minut masentumaan.

Tällaisessa sisäisessä kamppailussa olen lopulta tullut siihen vakaaseen johtopäätökseen, että ainoa autuuteni toivo on yksin Jumalan armo. 

 Jeesus sanoo vuorisaarnassa: “Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta - - Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.” 

Siinä on hyvä mitta ainakin minulle. Nämä vaatimukset “täytän” mennen tullen. Voin tuntea nälkää ja janoa vanhurskauteen. Miksi minulle ei riittäisi Jeesuksen autuaaksijulistus? Uskon, että tämä riittää myös sinulle. Emme tarvitse super-miesten tai super-naisten hyväksyntää. Tämän ymmärtäminen tuo rauhan ja levon. 

Ansaitsematon armo ei kuitenkaan merkitse sitä, että tietoisesti lähtisin suinpäin johonkin Jumalan tahdon vastaiseen.

On minullakin syyni kerskata. Syyt ovat pääosin samat kuin Paavalilla, vaikka en rohkenekaan muutoin verrata itseäni Paavaliin.

Paavali kirjoittaa: “Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani” (2. Kor. 11:30). 

Tämä mies kertoo itsestään: “Tunnen miehen, joka on Kristuksessa: neljätoista vuotta sitten hänet temmattiin kolmanteen taivaaseen - - tämä mies - - kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa puhua. Tästä miehestä minä kerskaan, mutta itsestäni en kerskaa, paitsi heikkoudestani”. (2. Kor. 12:2-5.) 

Mutta tärkein näistä kerskauksen aiheista on kuitenkin tämä: “Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin, kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle ja minä maailmalle!” (Gal.6:14.) 

En ole kuullut milloinkaan tällaista nykyisten super-evankelistojen suusta. Kukapa nykyaikana tahtoisi olla ristiinnaulittu maailmalle? Paavalin kerskauksesta alkaa vähitellen ymmärtää, miksi aito Jumalan evankeliumi ei ole muodissa nykyaikana. 

Paineet ristiä kohtaan ovat suuret. Siellä ja täällä on yritetty siirtää risti vaivihkaa pois Jumalan huoneesta. Risti on vielä tänäänkin pahennus ja loukkaus itseriittoiselle ihmiselle. 

Ihmisjoukot olisivat halustaan vain kuninkaan seurassa, siinä pääsisi “siivellä” loistamaan. Niin ajattelivat jo opetuslapsetkin, kun he Jeesuksen seurassa kaavailivat itselleen ministerinpaikkoja. Ristin miestä kaikki kavahtivat. 

Paavali oli vainonnut Jumalan seurakuntaa. Hänelle näytettiin jo alussa, kuinka paljon hänen tuli kärsiä Jeesuksen nimen tähden. Paavali ei etsinyt ihmissuosiota, vaikka Paavalin edellytykset olisivat siihenkin riittäneet.  

Suosituksi ei näytä pääsevän muutoin kuin evankeliumia vääristämällä ja ottamalla enemmän tai vähemmän mukaan lakia: Sinun tulee… ja sinun täytyy… 

Tätähän kaikki maailman uskonnot ovat täynnä! Ihmistä ei viehätä mikään vastikkeeton, mukaan pitää saada ainakin vähän omaa hikeä.

En jaksa uskoa, että Amerikassa ei olisi lainkaan raitista opetusta, mutta ongelma on siinä, että raitis opetus ei yllä tänne asti. 

Yksinkertainen evankeliumin sanoma ei ole mikään myyntivaltti. Sehän tiedetään jo. Ei sillä ole uutisarvoa, vaikka se on todellisuudessa kaikkein tärkein uutinen.

Puhdas evankeliumin sanoma antaa levon, mutta se ei korota ihmistä eikä siinä ole aina mitään dramaattista. Hyvä, tavallinen, vakaa, varma ja turvallinen ei herätä huomiota tai uteliaisuutta.

Jos julistamme vain ristin sanomaa, niin meille sanotaan: “Mutta eihän Jeesus ole enää ristillä”. Ei olekaan, mutta siitä huolimatta ristin sanoma on keskeisimpänä evankeliumissa. 

Sana rististä on Jumalan voima! 

Vain se murtaa synnin kahleet. Ristin luona olemme tasa-arvoisia. Siellä vaikenevat omat pyyteet. Siellä on sydämen lepo ja turvapaikka. Risti on silta syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä. 

Liha ei pidä rististä. Lihan oikeudet päättyvät ristillä. Ainoa oikeus, minkä risti tarjoaa lihalle, on kuolema. 

Ristin luona keskinäiset riidat päättyvät, samoin kilpailu paremmuudesta.  

Kun puhutaan uskon kilvoituksesta, niin se tarkoittaa mielestäni juuri sitä, että usko ansiottomaan Jumalan armoon säilyy puhtaana. Eikö juuri se käy kilvoituksesta, että emme sekoita mitään omia yrityksiämme siihen, mikä on jo pientä piirtoa myöten valmista? 

Thomas Wilcox sanoo Kalliissa Hunajanpisarassa, että “usko on ihmeellisin asia maailmassa, pane siihen jotain omaasi, niin sinä turmelet sen.” 

Evankeliumin sanoma vapauttaa ihmisen olemaan juuri sitä, mitä hän on ja miksi Jumala on  hänet tarkoittanut. Paineet olla jotain muuta katoavat. Jumalan armosta olen se mikä olen.

Omassa varassamme ja itsessämme olemme edelleen Jumalan vihollisia. Kaikki olemme kadotuksen ansainneet.

Mutta syntisinä ja puutteellisina meillä on ristin työn kautta taivastoivo. Paras on edessäpäin. Olemme Kristuksen kanssaperillisiä. 

“Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä” (1. Piet. 1:13).

Saa lunastettu lauma luokses tulla,

sen kohta kutsut päälle pilvien.

Saan minäkin! Ei ansiota mulla

kuin arvet lyömieni naulojen.