Kuinka suuri on ihmisen pelastustyö?

Luento Hyvinkäällä 11.2.2012

Elämme aikaa, jossa kristillisyyden nimissä on paljon toimintaa, mutta raamatullinen näkemys itse kristinuskosta on paljolti kateissa. Raamattu ei suurelle osalle kristityistäkään enää edusta Jumalan totuutta ja pysyvää ilmoitusta vaan sitä voidaan vapaasti soveltaa ihmisen mielitekojen ja tuntemuksien mukaan. Yhteiskunnan tasolla yleinen Jumalan pelko ja kunnioitus on suurelta osin kadotettu.

Ehkä suurin syy tilanteeseen on syntikysymyksen vähättely. Ihmisen täydellistä heikkoutta, kelvottomuutta, syntisyyttä ja kykenemättömyyttä hyviin tekoihin Jumalan silmissä ei tuoda paljonkaan esille eikä sitä kovin usein kuule saarnatuoleista. Aikamme humanistinen ja minäkeskeinen ihmiskäsitys ei suvaitse näkemystä, jonka mukaan itsessämme olemme täysin kelvottomia ja kadotettuja. Sanotaan: jokaisessa on jotakin hyvää, jonka Jumalakin hyväksyy, ihmisen omanarvontuntoa ja itseluottamusta ei saa madaltaa puheella syntisyydestä – sehän vain masentaa, itseemme luottaen pystymme kaikkeen mihin vain haluamme, jne.

Tällainen käsitys nojaa pakanuuden peruskäsitteeseen, että meissä on jumaluuden kipinä, joka pitää vain löytää ja sytyttää roihuun. Ajatus johtaa meidät syntiinlankeemuksen lähteille, paratiisiin, jossa käärme viekoitellen sanoi: ”ette suinkaan kuole, vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan”1Moos3:4-5. Suosittu opetus new age -liikkeessä ja okkultismissa on: me olemme jumalia, jumaluus on meissä. Siksi voimme parantaa ja pelastaa itsemme ja maailmamme, se on jopa velvollisuutemme. Idea on tunkeutunut vahvasti kristillisyyteen ja vaikuttaa sen keskellä. Karismaattisessa liikkeessä esiintyy ajatus ihmisestä ”pienenä jumalana”, joka yhteistyössä Jumalan kanssa ja erityisesti Pyhän Hengen kanssa, tekee kaikkea suureellista, vaikuttavaa ja huomiota herättävää.

Tässä ajattelussa ihmisen osuus on suuri ja keskeinen. Perinteinen nöyrä käsitys pienestä ja syntisestä ihmisestä pyhän Jumalan edessä on kiusa tälle näkemykselle. Ihmisen tulee toimia, suorittaa ja tehdä niitä ”suurempiakin tekoja”, joista Jeesus mainitsee Joh.14:12 ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö.”

Tätä on tulkittu ja edelleen tulkitaan niin, että uskovan tulisi ”vaeltaa jatkuvassa ihmeessä”, kokea niitä ja saada niitä aikaan. Mitä enemmän ns. ihmeitä sitä lähempänä uskova on Jumalaa. Kun luemme edellisen jakeen tarkkaan, huomaamme, että Herra sanoo: Hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen. Ei siis omia tekoja, omien suunnitelmien ja päätösten mukaan.

Apt ja Galatalaiskirje vahvistavat:

Apt 19:11 ”Ja Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta”

Gal 3:5 ” Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta”

Joh 9:4 ”Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa...”

Jeesuksessa oleva uskova tekee Jumalan tekoja – eli ”hän on tekevä”, mutta todelliset Jumalan teot eivät ole kuitenkaan hänestä itsestään, eivät hänen aikaansaannostaan. Siksi näistä teoista ei kunniakaan kuulu ihmiselle. Jumala ei jaa kunniaansa ihmisen kanssa. Ihminen on Hänen armonsa kohde. Jumalan nimen käyttäminen oman kunnian ja voitonpyynnin tähden on vakava loukkaus Jumalan pyhyyttä kohtaan.

Paavalin kirje Tiitukselle 1:16 ”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia ja kaikkiin hyviin tekoihin kelvottomia”. Tämä Paavalin maininta sisältää inhimilliset hyvät teot, kun niiden kautta pyritään osoittautumaan Jumalalle kelpaaviksi, ajatellaan niiden parantavan asemaa Jumalan edessä ja lisäävän jotakin hyvää omaan pelastukseen. Myös kun halutaan osoittaa muille omaa hengellistä ”suuruutta”. Huomaa, että Paavali puhuu niistä, jotka ”väittävät tuntevansa Jumalan”. Hän jopa mainitsee, että tällainen tekeminen on Jumalan kieltämistä. Jae kuuluu asiayhteydessä vanhinten valintaan Kreetan seurakuntiin, jota varten Paavali oli jättänyt Tiituksen Kreetalle. Luvussa Paavali arvostelee ”ympärileikattuja” (j.10), siis juutalaisia, ilmeisesti seurakunnassa vaikuttavia lainkiivailijoita, joiden kanssa hänellä oli ajoittain kovaa väittelyä.

2.Tim.4:7 ”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt”. Oliko Paavalilla mielessä mitä hän on tehnyt ja kuinka hän on onnistunut? Puhuuko hän pelastuksesta, joka saavutetaan ainakin osittain omin voimin, kilvoituksen ja omin teoin säilytetyn uskon kautta?

Entä Jaakob todetessaan Jaak.2:17 ”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut” ja Jaak.2:24 ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”. Eikö tämä tee meidän teoistamme ja ponnisteluistamme merkittäviä pelastuksemme kannalta? Ainakin katolinen kirkko uskoo ja opettaa vakaasti tätä oppia.

Tiit.3:4-5 ”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta”... Emme siis pelastu edes vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan Jumalan laupeuden ja armon vaikutuksesta. Pelastus on yksin armosta ja Jumalan laupeudesta, Tiit.3:7 ”että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan”.

Uskosta Jeesus sanoo sen olevan Jumalan teko. Joh.6:29 ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt". Koska usko itsessään ei ole lähtöisin ihmisestä vaan se on ”Jumalan teko” meissä, niin myös Paavalin ja Jaakobin sanat on asetettava tähän yhteyteen. Kumpikaan ei tarkoita ihmisen omaa tekemistä, vaan Jumalan vaikutusta meissä. Jumala vaikuttaa hyvät teot, Jumala vaikuttaa uskon, Jumala vahvistaa ja virvoittaa, jne. Suunta on aina Jumalalta ihmiselle, nykykristillisyydessä se on usein ihmiseltä Jumalalle: me teemme, me ylistämme, me korotamme, me palvomme...

Raamattu ei koskaan korosta ihmistä vaan Kristusta, ”...uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Jumalan teko Kristuksessa ei tee meistä pieniä tai isompia jumalia eikä tuo esille jotakin meissä olevaa jumaluutta. Yksinkertaisesti se tekee syyllisestä syyttömän – eli julistaa itsessään täysin jumalattoman vanhurskaaksi Jumalan edessä. Se on täysin Jumalan päätös ja teko ilman ihmisen osuutta.

On esitetty monenlaisia teorioita ihmisen osuudesta pelastukseen ja niiden pohjalta julistettu toisin ajattelevia harhaoppisiksi asiassa, joka yksinkertaisesti on liian suuri ihmisen käsityskyvylle. Vain Jumalan meille lahjoittaman uskon kautta voimme hengellisesti ymmärtää asiaa, eli olla samaa mieltä Jumalan kanssa. Hyväksymme Hänen meitä koskevan ilmoituksensa, Hänen totuutensa, vaikka inhimillinen ymmärrys ei sitä käsitä. Kun ihminen uskoon tullessaan tekee valinnan ja päättää uskoa Jumalaa, sekin on yksin Jumalan teko, koska Hän armollisuudessaan on antanut siihen mahdollisuuden ja vaikuttanut sen Sanan kuulemisen kautta Pyhän Hengen vaikutuksesta.

1.Piet.5:6 ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi.” Kristillisyydessä laajalti vaikuttavat karismaattisuus ja uusevankelisuus ovat tuoneet esille oppeja joissa kristityn omanarvontunto ja minäkeskeisyys tulee keskeiseksi. Menestyminen, parantuminen ja kaikki Jumalan siunaukset kuuluvat uskovalle, joka osaa niitä vaatia ja täyttää Jumalan edessä tietyt ehdot, tekee ja suorittaa tietyt rituaalit, kuten esim. lahjoittaa varojaan näkyvien julistajien työlle ja menee heidän kättensä alle siunattavaksi, eli saamaan voitelun.

Kun tämä liike tulkitsee e.m. jaetta, heidän johtopäätöksensä on, että koska maailmassa on monia varakkaita ja tunnettuja julistajia, jotka julistustyönsä kautta ovat saaneet runsaasti maallista vaurautta, niin se on esimerkki Jumalan korottamasta ihmisestä. He puhuvat kokemistaan ihmeistä, näyistä ja kuinka he elävät Jumalan fyysisestikin koettavassa läsnäolossa. Osa heistä on korotettu siihen asemaan, että he ovat vierailleet taivaassa ja puhuneet Jumalan, Jeesuksen ja apostolien kanssa. Jumala on heidät korottanut toisten johtajiksi ja opettajiksi: apostoleiksi, profeetoiksi, ym. Heidät on korotettu, koska he ovat nöyrtyneet Jumalan käden alla. He katsovat ansainneensa Jumalalta sen mitä heillä on, koska he ovat paastonneet, rukoilleet, vaatineet, totelleet, kuulleet Jumalan äänen, hakeneet voiteluita toinen toiseltaan, jne. He ovat mielestään suorittaneet oikeat asiat ja heidän mielestään Jumala on vastannut.

Jokainen aito Jumalan lapsi näkee kuitenkin valtavan ristiriidan tämänkaltaisen toiminnan itsekorostuksessa ja ylipäänsä ihmisen korottamisessa. Nämä oman egonsa valtaamat kristityt uskovat olevansa Jumalan merkittäviä edustajia maan päällä. Lyhyesti muutama esimerkki kuinka he kuvaavat itseään otettuina henkilöiden nettisivuilta.

Benny Hinn: Yli 30 vuotta valtiomiehenä, kirjailijana, tuottajana, sillanrakentajana ja evankelistana... hän on saarnannut yli miljardille ihmiselle... miljoonat osallistuvat Pyhän Hengen ihmeristiretkiin joka vuosi... viime vuosina hänet on toivotettu tervetulleeksi kuninkaiden, pääministereiden ja valtionpäämiesten toimesta...

Paula White: …on suuresti arvostettu kirjailija ja opettaja... inspiraation lähde miljoonille ympäri maailmaa... hänen tv-ohjelmansa näkyy yli 200 maassa ja hänet on listattu 50 vaikutusvaltaisimman amerikkalaisen kristityn luetteloon...

Joel Osteen: ...on eniten (TV) katsottu ihmisiä inspiroiva hahmo Amerikassa... hänen viikoittainen ohjelmansa nähdään lähes 100 maassa... hänet nimettiin yhdeksi kiehtovimmaksi ihmiseksi vuonna 2006 ja yhdeksi vaikutusvaltaisemmaksi kristityksi ( Church Report Magazine lukijat)...

Cindy Jacobs: ...on kunnioitettu profeetta, joka matkustaa maailmalla palvellen ei vain ihmisjoukkoja vaan maiden johtajia... maailman vaikuttajat haluavat hänen profeetallisia neuvojaan... Herra kutsui hänet sanankohdan Ps.2:8 mukaan: Ano minulta, niin minä annan pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi... (Näin tämä profetissa soveltaa profetiaa Jeesuksesta itseensä)...

Usein vastaavien henkilöiden tapa on liittää nimensä yhteyteen oppiarvoa tarkoittava Tri – nimitys, jolla viitataan jumaluusopin tohtorin tutkintoon, vaikka heillä ei sitä ole. He ovat vain saaneet joltakin karismaattisen liikkeen monista raamattukouluista, joilla ei ole jumaluusopin tohtori -koulutustakaan, kunniatohtorin arvon.

Ihmisen korottaminen tässä ajassa liittyy valtateologiaan, jonka mukaan seurakunta, eli uskovat ihmiset johtajiensa johdolla ottavat vallan tässä maailmassa ennen Kristuksen tulemusta. Kristuksen tulemus riippuu tästä ihmisen työstä. Ihminen on siis keskeinen osatekijä Jumalan pelastustyössä, joka koskee ihmisen lisäksi koko luomakuntaa.

Raamatunkohta 1.Piet.5:6 ei kuitenkaan tarkoita yksilöuskovan eikä uskovien seurakunnan korottamista tässä ajassa, vaan keskeisimmässä merkityksessään se viittaa Kristuksen tulemuksen yhteydessä tapahtuvaan uskovan korottamiseen. Asiayhteydessään saman luvun 4 jae paljastaa mistä on kysymys: ”niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen”. Uskova korotetaan Kristuksen teon tähden iankaikkiseen elämään kelpaavaksi.

Jeesus joutui vastakkain oman aikansa itseään täynnä olevien juutalaisten oppineiden ja muiden samankaltaisten omahurskaiden ihmisten kanssa. Tästä kertoo mm. Joh.8:31-42. Nämä katsoivat täyttäneensä ja suorittaneensa hyvin kaiken sen, mitä Jumala heiltä edellytti. Teoillaan he uskoivat ansaitsevansa Jumalan hyväksynnän ja toimivansa oman pelastuksensa hyväksi.

Juutalaisessa perinteessä on tunnettua, että ihminen tekee aloitteen ja saa sitten Jumalan liittymään siihen mukaan. Ihminen ikään kuin ”auttaa” Jumalaa alkuun. Rabbit, kuten Zvi Kalischer ja Jehuda Alkalai (elivät pääosan elämästään 1800 -luvulla) opettivat, että ihminen voi jouduttaa pelastuksen saapumista. ”Pelastus ei ole näin ollen vain Jumalan asia” - kirjoittivat he. Tämä rabbien käsitys siitä, että ihminen voi tehdä jotakin nopeuttaakseen Jumalan lopun ajan aikataulua, on leimaa antavaa myös kristilliselle sionismille: ”Usko siis täyteen evankeliumiin ja valmistaudu auttamaan Häntä Hänen lopullisessa lunastussuunnitelmassaan ... ”, ja: ”Kuitenkin juuri nyt on uskovien aika, enemmän kuin koskaan ennen, valmistaa Hänelle tietä” (lCEJ, Sana Jerusalemista 8-9/91 ja 11-12/89). Raamattu puhuu ”Herran päivän” jouduttamisesta 2.Piet.3:12. Kristuksen seurakunta voinee ”jouduttaa” tätä hetkeä vain viemällä evankeliumia voimallisesti eteenpäin. Apt.3:19-20 kuvaa samaa. Mutta varsinaisiksi Jumalan ”auttajiksi” meistä ei ole. Lähtökohta on aina Jumalassa, ei ihmisessä eikä ihmisen teoissa.

Elämäni aikana olen myös kuullut julistusta, jonka mukaan me olemme maan päällä Jumalan kädet ja jalat, eikä Hän oikein voi toimia muutoin kuin kauttamme. Tämäkin ajatus voi johtaa ihmisen omiin tekoihin ja niiden korostamiseen. Kristitty valjastetaan ensi sijassa tekemään ja toimimaan – ei oppimaan Kristuksesta ja Jumalasta ollen Hänen edessään nöyrin mielin antaen Jumalan vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Näistä omista tekemisistämme voimme tehdä suuren numeron. Laskemme ja kerromme kuinka monelle olemme todistaneet, kuinka monta johdattaneet uskon tielle, millaisia painoksia kirjoistamme on otettu, kuinka paljon väkeä on osallistunut tilaisuuksiimme, kuinka paljon varoja olemme keränneet hyvään tarkoitukseen, mikä on nyt liikkeemme väkimäärä, jne. Usein kaikella tällä on varsin maallinen tavoite: saada huomiota, valtaa ja varoja itselle ja omalle toiminnalle. Jumalan aito työ on usein enemmän salattua, jossa myös ihmisen osuus jää vähemmälle huomiolle.

Jos kristityn käsitys omasta itsestään on jotakin muuta kuin täysin synnin turmelema, niin on helppoa ajautua uskomaan, että jotenkin omalta osaltani voin auttaa tai täydentää pelastustani. Voin antautua enemmän Jumalalle, voin tahtoa Hänen läsnäoloaan enemmän, voin rukoilla ja paastota enemmän, voin maksaa tarkoin kymmenykset, voin hakea voitelua ja profetioita niiltä, jotka uskon Jumalan valtuuttamiksi, jne. – aina enemmän ja enemmän suoritusta, että olisimme otollisemmat Jumalalle. Se taas johtaa omien tekojen tielle, koska niiden kautta pyritään vakuuttumaan itse ja vakuuttamaan muut, että Jumala on kanssani ja olen oikeasti uskossa. Nykykristillisyydessä vaikuttaakin asenne: Koska Jumala on suuri ja olen Hänen lapsensa niin minunkin tulee olla suuri ja näkyvä. Kristillisen toiminnan tulee olla suurta ja näkyvää. Tosi kristillisyys on yhteydessä suuruuteen ja näkyvyyteen.

Tässä yhteydessä on hyvä huomioida seurakuntiemme ja kristillisten liikkeidemme asenne. Onko niissä pääasia uskovien rakentuminen, virvoittuminen ja vahvistuminen Sanan opetuksen ja tutkimisen kautta? Vai onko päämääräksi tullut maallinen vaikuttaminen, työn ja seurakunnan laajentaminen, suorittaminen ja näkyminen – onko aikamme rivikristitty vain kristillisten rakenteiden ja kulissien pystyssä pysymiseen valjastettu hyväksikäytön kohde. Kiusallista on, että olemme missä liikkeessä tahansa, niin vääristäkin totutuista menetelmistä ja opetuksista ei luovuta, jos sen katsotaan olevan uhka liikkeelle. Kuitenkin jokainen kristillinen liike tarvitsee kaiken aikaa ravistelua ja omaehtoista tarkastelua.

Onko Jeesuksen sanat omilleen: Minä annan teille levon, huomioitu oikein? Kuinka uskova kokee tämän levon? Onko se tyytyväisyyttä toimintaan ja saavutuksiin? Vai onko se virvoittava hengellinen kokemus syvällä sisimmässä, kun Jumalan Sanaa puhutaan sellaisena kuin se on, ilman vaatimuksia ja paineita. Onko kaikki tekeminen Jumalan vaikutusta – kuinka suuri osa aikamme kristillisestä toiminnasta on ihmisestä?

Jumalan pelastustyö ei ensi sijassa näy tekemisessä. Kyllä nöyryydessä tehdyt hyvät teot, joista kunnia ei kuulu meille, kuuluvat kristilliseen elämään. Mutta ennen muuta pelastustyö tuntuu sisimmässämme ”rakkautena totuuteen”: Jumalan sanaan ja Kristukseen. Se on totuuden kaipaamista ja kunnioittamista. Tähän päästään vain ”armosta pelastettu syntinen” -asenteen kautta. Pahimmassa tapauksessa oma ihmisalkuinen tekeminen on kahle, kun taas Jeesuksen mukaan:

Joh.8:31-32 ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.”

Jae alkaa sanoilla ”Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen”. Kuulijat siis uskoivat Häneen, ilmeisesti Jumalan valittuna ja profeettana, maallisena messiaana, mutta he uskoivat myös itseensä – se käy ilmi koko keskustelusta. Kristus, Messias ei ollut kaikki. Muistamme, että juutalaisten enemmistö odotti maallista vapauttajaa, joka sitten arvostaisi myös heidän saavutuksiaan ja tekojaan uskonnon alueella.

Jae 33: ”He vastasivat hänelle: 'Me olemme Aabrahamin jälkeläisiä emmekä ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka sinä sitten sanot: Te tulette vapaiksi'?” Uskonoppineiden mukaan se, että he olivat Aabrahamin perillisiä lihan mukaan oli ylpeyden aihe Se oli ansio, erityinen etu Jumalankin silmissä, niin he ajattelivat. Tämä sama ajatus on edelleen voimissaan. Mutta kansaan ja/tai uskontoon kuuluminen ei sinänsä ole ansio Jumalan edessä. Jeesuksen sukupuu Matteuksen evankeliumissa on erityinen muistutus tästä. Sama koskee Jeesuksen maallisen esi-isän kuningas Daavidin sukua. Siellä mainitaan esiäitejä, jotka syntyperältään olivat pakanakansoista, kanaanilainen Taamar, jerikolainen Raahab, moabilainen Ruut ja heettiläisen Uurian ex-vaimo Batseba. Kun tätä sukuluetteloa katsoo, niin havaitsee, että nämä pakanakansoista tulleet ovat ainoat naispuoliset nimet Jeesuksen äidin Marian lisäksi koko listassa. Suvun puhtaus on tiukasti juutalaisuuteen pitäytyvälle elintärkeä asia. Raamattu osoittaa näin, että Jumalan edessä merkitsee vain se, mikä on suhteemme Kristukseen, jonka maallisessa sukupuussa on myös syntyperältään ei-juutalaisia.

Raamattu kertoo myös, että VT:n pyhät eivät itsessään olleet mitenkään pyhiä. Heidän pelastuksensa on sama kuin meillä. Heillä oli jo ilmoitus tulevasta Messiaasta, joka sovittaa heidän syntinsä. Historia on edennyt ja Messias tullut ja meillä on edelleen tämä sama ilmoitus. Erona vain se, että me elämme ajassa jälkeen Kristuksen. Mutta pääasia on aivan sama. Aabrahamkin oli jumalaton ihminen, jonka pelastus ei riippunut hänen omista teoistaan, vaan Jumalan lahjasta. Hänellä, kuten meillä, ei ollut Jumalalle mitään muuta vietävää kuin oma syntinsä. Paavali viittaa tähän, kun hän toteaa Room.4:2 ”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.” Room.4:3 ”Sillä mitä Raamattu sanoo? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.”

Joku saattaa kyetäkin elämään ”lihan mukaan” ns. hyvän elämän. Hän kilvoittelee, tekee hyvää toisille ja on moraalisesti sekä eettisesti korkealla tasolla. Tähän ohjaavat kaikki maailman uskonnot buddhalaisuutta, hindulaisuutta, islamia, juutalaisuutta ja mm. room.kat. kristillisyyttä myöten. Raamatullinen uskonkäsitys on ainutlaatuinen maailman kaikista henkisistä ideologioista: pelastus on ja se tulee kokonaan ihmisen ulkopuolelta, koska täysin turmeltunut ihmisluonto ei voi saada aikaan mitään pelastavaa hyvää. Kaikkinainen uskonnollinen suorittaminen, pyrkimys omiin hengellisiin kokemuksiin, pyrkimys saada tunnustus Jumalalta vie ihmisen aina kauemmas oikeasta Jumalasta lain tekoihin, omaan yritykseen tulla vanhurskaaksi. Jumala ei tunnusta ketään muuta paitsi Kristuksen ja Hänessä ilmoitetun armollisuutensa. Room.11:6 ”Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo”.

2.Kor.13:5 ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” Kuinka tämä koetteleminen tapahtuu?

2.Kor.13:4 ”Sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin, kun hän oli heikko, elää hän kuitenkin Jumalan voimasta; olemmehan mekin hänessä heikot, mutta me elämme hänen kanssaan Jumalan voimasta teitä kohtaan.” On vaikeaa käsittää Jumalan armon suuruutta ilman oman heikkouden ja Pyhän Jumalan edessä koettavan syntisyyden kokemista. Suuri osa meidän taisteluamme ja kilvoitustamme on siinä, että ymmärrämme Kristuksen suorittaneen kaiken. Uskoni koetteleminen liittyy oman heikkouden ja syntisyyden sisäisen kokemisen kautta tulevaan suureen sisäiseen tarpeeseen pitää jatkuvasti kiinni Jumalan armosta. Se on ilmoitettu minulle ristille naulitun Kristuksen välityksellä: Hän on antanut henkensä minun syntini sovitukseksi. Vain se takaa pelastukseni. Tämä on totuus, joka tekee vapaaksi omien ponnistelujen kahleista ja saa aikaan kiitollisen mielen Jumalaa kohtaan, joka yksin on kaiken hyvän antaja.

Juhani Aitomaa