ARMO JA JUMALAN PELKO
Olavi Peltola
Jumalan
pelko ja toivo
"Oi Jumala, älä käy tuomiolle
palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun
edessäsi" (Ps. 143:2). Tämä jae selittää, mistä
psalmi puhuu; se on syntynyt Jumalan ankaran tuomion katselemisesta, joka ei
voi eikä halua jättää syntiä rankaisematta. Sen vuoksi se, joka ei katso Jumalan
tuomioon, ei pelkää. Se joka ei pelkää, ei huuda armoa; se joka ei huuda, ei
myöskään sitä löydä. Sen vuoksi hurskaassa ihmisessä pitää aina olla pelkoa
Jumalan tuomiota kohtaan vanhan ihmisen vuoksi, jonka vihollinen ja vastustaja
Jumala on. Ja pelon ohella täytyy olla armon toivoa laupeuden tähden, joka on
pelolle myötämielinen uuden ihmisen vuoksi, joka myös on vanhan ihmisen vastustaja
ja sopusoinnussa Jumalan tuomion kanssa. Siten pysyvät pelko ja toivo yhdessä,
ja samoin kuin Jumalan tuomio saa aikaan pelon, aiheuttaa pelko rukouksen,
joka saavuttaa armon. Ja niin kauan kuin vanha ihminen elää, ei pelko, se on:
sen ristiinnaulitseminen ja kuolettaminen, saisi loppua eikä lakata eikä
Jumalan tuomio saisi unohtua. Se, joka elää ilman pelkoa, ristiä ja Jumalan
tuomiota, ei elä oikein. Sellaisesta sanotaan Ps.
10:5 - 6: "Sinun tuomiosi ovat korkealla, kaukana hänestä; hän sanoo sydämessään:
'En horju minä, en ikinä joudu onnettomuuteen'" (Luther).
Jumala on
lapsiaan kohtaan niin ihmeellinen, että Hän tekee heidät autuaiksi viemällä
heidät luonteeltaan vastakkaisiin ja vastakohtaisiin tiloihin. Toivo ja
epätoivo ovat toisilleen vastakkaisia, ja kuitenkin heidän täytyy toivoa
epätoivossaan. Sillä pelko ei ole mitään muuta kuin epätoivon alku ja toivo on
pelastuksen alku. Näiden vastakohtaisuuksien täytyy olla meissä sen vuoksi,
koska meissä on kaksi luonnoltaan vastakkaista olentoa, vanha ja uusi ihminen.
Vanhan täytyy pelätä, joutua epätoivoon ja hukkua. Uuden täytyy toivoa
hellittämättä ja tulla korotetuksi.
Nämä
molemmat esiintyvät samassa ihmisessä, vieläpä samassa teossa yhtä aikaa. Niinhän
kuvanveistäjäkin poistaessaan ja hakatessaan irti sitä osaa, joka ei sovellu
kuvaan, kehittää kuvan muotoa. Siten pelosta, joka leikkaa pois vanhan Aatamin,
kasvaa toivo, joka muodostaa uuden ihmisen.
Sen vuoksi
psalmin laulaja sanoo: "Minä odotan Herraa", se on: tässä
"huudossani" ja ristissäni en juokse pois enkä vaivu epätoivoon, vaan
odotan Jumalan armoa; halajan ja odotan sitä, kunnes Jumalani auttaa minua.
”Nyt on useita, jotka haluavat
määrätä Jumalalle päämaalin, tavan, ajan ja mitan, ja ikään kuin itse
ehdottavat hänelle, miten haluavat itseään autettavan. Jos ei käy juuri niin,
joutuvat he epätoivoon tai hakevat apua muualta, jos jaksavat. He eivät odota
Jumalaa, vaan Jumalan pitäisi odottaa heitä ja olla heti valmis, eikä hän saisi
auttaa toisin kuin he ovat esittäneet. Mutta ne, jotka odottavat Jumalaa,
pyytävät armoa, mutta jättävät Jumalan hyvän tahdon varaan miten, missä ja
milloin hän auttaa heitä. He eivät epäile apua. Mutta he eivät myöskään
määrittele sitä, vaan jättävät sen Jumalan määriteltäväksi ja nimitettäväksi,
myös siinä tapauksessa, että se viipyisi mittaamattoman kauan. Mutta se, joka
antaa avulle määrätyn nimen, ei saa sitä, koska hän ei odota eikä kärsi Jumalan
neuvoa, tahtoa ja viivyttelyä” (Luther).
Olenko
armon varas?
Syntisinä meidän
on tänäänkin suostuttava kohtaamaan pelko ja kauhu hukkumisestamme, nähtävä ja
hyväksyttävä Jumalan ehdoton ja todellinen viha kaikkea syntiä ja pahuutta
kohtaan. Jumala ei ole muuttunut Nooan eikä Sodoman
ja Gomoran ajoista. Hän on sama Jumala, joka Patmos-saarella ilmestyksen kautta kuvasi vihansa kauhistuttavaa
jälkeä ihmiskunnan elämässä. Hän toteuttaa sanansa. Hän on sama tänäänkin.
Hänellä on vain oma aikansa kaikelle.
Miten
1600-luvulla elänyt Scriver kirjoittikaan? "Kristittyinä itseään pitävät
antautuvat paheisiin kuin sika mutaan. He juopottelevat, kiroilevat, ahnehtivat,
tekevät huorin, kuluttavat aikansa kevytmielisessä seurassa, pelaavat korttia
jne. Näin he syyllistyvät tahallisiin synteihin, sillä sanan ja sakramenttien
vaikutuspiirissä eläessään heillä olisi edellytykset Jumalan yhteyteen ja
siten myös jumalisuuteen. Pahinta kaikessa on se, että Jumalan sanan
vaikutuksia tahallaan vastusteleva kristitty luulee omaavansa Jumalan armon
ja turvatun iankaikkisuuden harjoittamansa näennäiskristillisyyden perusteella.
Hän toivoo taivasta helvettiä kohti kulkiessaan. Hän uskoo saaneensa
tahalliset syntinsä anteeksi kirkossa käytyään. Saatanan
pettämänä jumalaton kuvittelee, ettei hän olekaan jumalaton. Tästä kaikesta
hän on itse vastuussa. Hänellä on sana ja sakramentit sekä niiden luomat edellytykset
elämänsä suunnan muuttamiseen".
”Ihminen vaeltaa eräänlaisessa kauheassa
väärässä varmuudessa ja Jumalan halveksimisessa. Tämän minä joudun syvällä
surulla näkemään meidän aikanamme. Nyt suuri osa meikäläisistä tekee siitä
vapauden - johon Kristus vapautti meidät lain kauhuista, synneistä ja
iankaikkisesta kuolemasta - eräänlaisen huoletto-muuden
ja luvan lihalle tehdä mitä tahansa. Tässä ei ole varmasti syytä lisätä öljyä
kaminaan, eli heittää lakia menemään ja vähätellä
niitä syntejä, joiden Kristus sanoi tulevan aivan yleiseksi ennen viimeistä
päivää, kuten juomingit ja juopottelu, niinkuin
niistä ei muka olisi vahinkoa hurskaille" (Luther).
Uskalla ja
opi elämään jatkossakin Jumalan oikeudenmukaisen syntiin kohdistuvan
jokahetkisen vihan ja Hänen käsittämättömän, Kristuksessa ilmi tulevan
sovitusrakkautensa välisessä jännityksessä.
Se on
todella vaikeaa. Heti kun katson Raamatun sanaa, kohtaan siellä lain, joka
tuomitsee minut parannusta tekemättömänä syntisenä kadotukseen. Minähän leikin
armolla. Olen armon varas.
Myönnän,
että minun perisynnin turmelema ja tuhoama luontoni ON KOHTUUTTOMAN
TAIPUVAINEN TEKEMÄÄN SYNTIÄ. Mutta minusta on vielä kurjempaa, etten edes VÄLITÄ
SYNTINI PAHUUDESTA enkä ainakaan USKO JUMALAN VIHASTUVAN tästä synnistäni
KOVIN VAKAVASTI enkä edes sitä, että hän RANKAISEE minua siitä ANKARASTI.
Kuinka
totta omalla kohdallani on tänäänkin Augustinuksen
sanat omasta elämästään. Tosin hän kirjoitti ne uskoon tulonsa jälkeen ja ikään
kuin ne eivät enää olisi totta hänen kohdallaan. Minun on pakko sanoa, että
toistuvasti huomaan käyttäytyväni juuri tuolla tavoin: "Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin turmiota,
rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin
itse lankeemustani (Augustinus, Tunnustukset, 44)
Aivan
perustava kysymys onkin: MIKÄ TEKEE MINUN SYNNISTÄNI HALLITTUA SYNTIÄ (pecatum regnatum) ja vielä
kipeämpi kysymys on, MIKÄ SIIVOAA SEN POIS elämästäni? Haluan tehdä nämä
kysymykset itselleni uudelleen ja uudelleen. Tähän mennessä en ole rehellisesti
muulla tavoin kyennyt niihin vastaamaan kuin, että vasta kuolema siivoaa ne
pois elämästäni.
Olen
niin jumalaton, etten pysty kunnolla edes katumaan
Kuinka
nöyryyttävää onkaan huomata jatkuvasti, omassa arkielämässä, että vuosikymmeniä
uskossa olon jälkeenkään, en ole päässyt elämässäni
irti synneistäni. Ehkä matkan varrella on joitakin synnin harjoittamisen
muotoja pudonnut pois. Mutta on monia syntejä, joihin huomaan joka päivä lankeavani.
Minun ei
tarvitse muuta kuin tarttua Jeesuksen Vuorisaarnaan tai vaikkapa
Efesolaiskirjeen lukuun kolme ja neljä, tai Roomalaiskirjeen lukuun 12. Silloin
huomaan heti, että tuossa ja tuossa taas ja taas rikon Jumalan sanan. En ole
synnin voittaja. Mielelläni lainaan erästä pientä ajatusta. En tiedä mistä olen
sen löytänyt, mutta se kuvaa verrattomalla tavalla tätä synnin kietomaa
sisintämme: "Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Samalla olen kuitenkin
vähän surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Pohjaltani
olen kuitenkin iloinen siitä, että olen surullinen siitä, että olen iloinen
siitä, että olen nöyrä."
"Kaikkein vilpittömimmissäkin
kristityissä, joilla on eniten rakkautta ja Jumalan pelkoa, on paha luonto
kuitenkin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat
valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja
epäuskonsa, itsevarmuutensa ja kovuutensa suorastaan kauhistuttavaksi.
Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän
lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu,
kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, 40).
Miten vanha
Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet,
salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun
alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi
64)
"On
välttämätöntä, että tunnistettuasi itsesi edellisen kaltaiseksi et kiellä
olevasi sellainen, vaan menet kammioosi ja Kristuksen neuvoa seuraten
hiljaisuudessa ja salassa rukoilet taivaallista Isääsi sanoen yksinkertaisesti:
»Katso, kaikkein parhain Jumala, sinä käsket minun katua. Minä, kaikessa
kurjuudessani, kuitenkin tunnen, että minä en sitä halua enkä voi. Siksi
jalkojesi juureen heittäytyen rukoilen sinun laupeuttasi ja armoasi: 'Sinä
käsket minun katua, herätä minussa katumus.' … Anna minulle katuva sydän. Tämä rukous yhdessä tunnustuksesi kanssa, että olet kyvytön
katumaan - jos se on aito eikä teennäinen - saa aikaan sen, että Jumala pitää
sinua aidosti katuvana, vaikka itse vielä tuntisitkin pikemminkin taipumusta
pahaan. Siis älä pelkää” (Luther).
"Elämä Kristuksen omana ei ole
mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen
keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei
poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme
keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme,
epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja
täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskovalla ei välttämättä ole sen
korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin
muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille
kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme
raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa
loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat).
Mitä
on voitettu synti?
Miten Osmo
Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä
"juostiin ylpeinä" ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta,
mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta
tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun
uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen
toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin
helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan
tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta,
paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi.
Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä,
niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi
maailmassa ollutkaan".
Erkki
Lemisen sanoja käyttääkseni sydämessäni oleva likaviemärin suu tuntuu lähelläni
olevien ihmisten elämässä yhä kauheampana. Mutta eihän minulla ole muuta mahdolli-suutta samaan aikaan kuin katsoa läpi pyhän lain
ja kuunnella Raamatussa olevaa evankeliumia, joka vastoin lakia vakuuttaa
minulle, että Jeesuksen luo saa mennä joka hetki armahdettavaksi.
Lainaan
erästä herännäisliikkeen kirjaa: "Puhutaan paljon voittoisasta kristillisyydestä,
miten ihmiset tulevat mielenmuutokseen ja herätykseen. He panevat Jumalan avulla
syntinsä pois. heidän elämänsä uudistuu. Näyttää, että heissä on tapahtunut
jotakin, joka on ihmisolemuksen muuttanut perinjuurisesti. Kun tällaista
puhutaan, monien päät painuvat alas. Kyllähän muut muuttuvat, mutta minä
raukka jään entiselleni, ajattelevat he. Minussa raukassa synti ei ole
voitettu. Sotinut olen kyllä, kuitenkin langennut".
Yhdellä on
vaivana kiivaus ja häijy luonto, toisella ahneutensa ja rakkautensa rahaan.
Muutamat kipuilevat lihallisen ja aistillisen mielensä kahleissa. Kun sitten
puhutaan siitä miten Kristus on synnin voittaja ja miten ne, jotka Kristuksessa
ovat, ovat uusi luomus, on heillä kyllin perusteltua syytä ajatella, että
heillä ei olekaan pelastavaa osaa Kristukseen, koska synti on edelleen heidän
elämässään voittamatta.
Näitä
asioita joudutaan miettimään myös kuolemantapausten yhteydessä. Kun rehellisin
mielin joudutaan vastaamaan poislähteneestä, oliko hän voittanut syntinsä,
huoli täyttää sydämen. Ei. Ei hän ollut. Muutamilla voi olla salainen synti,
jotka vain kaikkein lähimmät tiesivät. Ulospäin kaikki näytti olevan hyvin.
Lähimmät tiesivät kuitenkin miten asiat olivat. Miten syvät olivat turmeluksen
lähteet. Poisnukkuneissa on niitäkin, joiden synnit olivat kaikille julki. Eikö
ollut itsensä ja muitten pettämistä kaavaillakaan olevansa missään
tekemisissä Jumalan sanan ja kilvoittelevan kansan kanssa? Eikö ollut suurta
farisealaisuutta käydä seuroissa ja kirkossa, kun synnit olivat voittamattomia
ja ehkä kaikkien tiedossa.
Näiden
kysymysten ääressä ollaan tekemisissä suurten perusteiden kanssa. Tiedämme,
että synnin täytyy olla voitettu, jos mielimme taivaaseen. Mutta kun synti ei
ole voitettu? Olemmeko erehtyneet, jos joskus ystävien hautajaisissa meidät
valtaa voimallinen tunto siitä, että he ovat perineet autuaitten osan - vaikka
synti ei ollut heidän elämässään voitettu. Olemmeko silloin pettäneet
itseämme antamalla väärän lohdutuksen tavoittelun viedä itsemme harhaan?
Tällaista
mietiskellessä ja siitä ystävien kanssa keskusteltaessa ja otettaessa asia sellaisena
kuin se on, joudumme nöyryyttävään toteamukseen: jos voitettu synti on sitä,
että meidän olemuksemme on muuttuva pyhäksi ja synnit voitetuksi, niin kuka voi
pelastua? Minä joka tätä haastelen, olen ainakin mennyttä miestä. Lienetkö sinäkin?
Olen tavannut nuorien ja vanhojen joukossa niitä, jotka ovat joutuneet epätoivoon,
kun saarnoissa ja puheissa on sanottu: jos et päässyt synneistäsi, voittanut
niitä, olet helvettiin matkalla. Sinne he itsekin itsensä tuomitsevat. Voi
meitä, jos tähän on pysähdyttävä.
Yhtä asiaa
täytyy saada katsella tuijottamatta ihmisolemukseen, omaan tai toisten. Ns.
"pyhityskristillisyyden" kuorma on meille ylivoimaisen raskas ja se
on jo vienyt monia farisealaisuuteen ja vilpistelyyn
sekä rehellisimmät suureen ja todelliseen epätoivoon.
Synti on
voitettava. Mutta me päädymme siihen, että ihmisolemuksen pyhityksessä ei sen
täydellistä voittoa saavuteta. Me olemme lihallisia ja synnin alle myytyjä.
Voitettu
synti on se, joka on parannuksessa Kristukseen haudattu. Sen ylitse on
lausuttu, huokailtu ja itketty tuomio. Se on Kristukselle annettu ja siinä
voitettu. Siitä huolimatta se saattaa olla liikkeellä kuin kulkukoira, jonka
olemme monta kertaa potkaisseet kartanolle. Ensimmäisessä ovenavauksessa se
kuitenkin palaa takaisin ja häntäänsä heiluttaen asettuu jalkojemme juureen.
Kristuksen
haavoihin haudattu synti ei voi meitä kadottaa. Näihin haavoihin on kätketty
synnin voitto. Tämä meidän on sanottava epätoivoisille, raadollisuutensa
painamille ystävillemme. Emme me raukat tätä voittoa löydä itsestämme, omasta
olemuksestamme. Se on löydettävä Kristuksesta.
Entä kun
sanotaan, että jotka Kristuksessa ovat, ovat uusi luomus? Niin ovat. Mutta liha
ei uudestisynny ennen kuin ylösnousemuksessa. ”Mikä lihasta on syntynyt, on
liha". Uusi luomus on uusi ihminen, "salattu tiellä
uudensyntymisen". Vanha ihmisemme olisi saatettava uuden ihmisen isännyyden
alle, mutta jumaliseksi se ei voi tulla. Jos se sellaiseksi rupeaa, kuten monet
tänä aikana luulevat, tulee siitä epäsikiö.
Vanha sotii
uutta vastaan, eikä se muuta voikaan. Siinä on sen virka. Tässä taistelussa
saadaan haavoja ja tunto saa yhä uusia kolhaisuja. Näyttää joskus, että vanha on
siinä määrin voittanut uuden (joka täällä armon aikana on vasta syntymässä),
ettei siitä koskaan tule taivaaseen iankaikkisuusolentoa. Siitä meidän valituksemme
ja huolemme.
Vanha
ihminen, lihan ihminen, elää niin kuin tapettu käärme päivänlaskuun saakka
tuntonsa näyttäen. Jumalansa edessä valvovasta ihmisestä tämä asia näyttää
siltä, että synti ei ole voitettu minun elämässäni. Katseltaessa asiaa ihmisolemuksessa
tapahtuvan pyhittymisen kannalta meidän on nöyrästi
tunnustettava, että näin asia monessa suhteessa on. Parhainkin meistä on syntisäkki
loppuun saakka. "Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys".
Emme osaa
sanoa, minkä vuoksi näin pitää olla. Onko niin, ettei meitä saada armon alle
muuten kuin tämän nöyryyttävän ja hävettävän kokemuksen kautta: että emme saa
vanhaa ihmistämme hengiltä? Onko niin, että ilman tätä jäisimme ulkopuolelle
armon? Tämäkö on meidän kurittajamme Kristuksen tykö?
On kuin
alkaisi hämärästi sarastella silmään se, mitä sanotaan armonvaltakunnaksi. Se
on raadollisten, syntejään häpeilevien ja niiden kanssa painiskelevien valtakunta,
jossa Voittaja, Kristus on Kuninkaana. Kristus, joka
heidänkin syntinsä kantaa omana kuormanaan. Nekin synnit, jotka jäivät
heiltä voittamatta, mutta jotka tunnoin nuhteitten alla kannettiin armoistuimen
eteen (Armas Anttila, Kohti isänmaata, Herättäjäyhdistys).
Kuritus syntieni
takia
Kun Jumala
aivan oikein kurittaa minua kovalla kädellään, huudan ja parun Hänen edessään.
Tarraudun sellaiseen tärkeään Raamatun sanaan kuin: "Älkää iloitko, minun
viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun
pimeydessä, on Herra minun valkeuteni. Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä
minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani
toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan
nähdä hänen vanhurskautensa " (Miika 7:8-9).
Kaikesta huolimatta
Samaan
aikaan minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin katsoa läpi pyhän lain ja
kuunnella Raamatussa olevaa evankeliumia. Vastoin lakia se vakuuttaa minulle,
että Jeesuksen luo saan mennä armahdettavaksi joka hetki.
"Mutta jos hänen on tultava
sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo
ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se
silloin tapahtuisi kokonaan "ilman tekoja" tai "ilman
lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta parannusta, katumusta ja uskoa ei
tarvitakaan Jumalan takia vaan syntisen takia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa
antamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun
syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ainoaksi lohdutukseksi on tullut pääsy
Kristuksen luo - silloin hänen parannuksensa ja katumuksensa ja uskonsa
takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa"
(Rosenius,
Vanhurskaana Jeesuksessa).
"Yksityisen ihmisen ei nyt
tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu.
Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä
anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää
lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala
ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja
muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja
perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin
kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule
toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius, Yksi kaikkien puolesta).
Eräs
parhaimmista löytämistäni katkelmista koskien uskovan kamppailua samaan
aikaan vanhurskaana ja syntisenä, on Lutherilta: "Staupitzilla oli tapana sanoa, että
hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin
tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on
enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta
elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat
tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo
murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti"
(Luther, Laki ja evankeliumi).
Tähän
taisteluun on suostuttava.
"Ei hän itsessään ole puhdas
eikä pyhä, mutta hänen sydämensä on murtunut suruttomuudesta Hengen antamien
liikkeiden suuntaan ja uskossa hän katsoo Kristukseen, jonka pyhyys on hänen
häävaatteensa Jumalan pyhien silmien edessä (Matt
22:11). Hän kestää tuomiolla vain Kristuksen tähden, jonka vanhurskauden hän
on uskossa ottanut vastaan, ja siitä syystä hänen rukouksensa ja huokauksensa
on saada aina olla Kristukseen puettuna. Pyhä Henki johtaa hänet kilvoittelemaan
ja tekemään päivittäin parannusta, jotta hän pysyisi valvovana"
(Tiililä).
"Yljän sydän, yljän halu
Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan kohtaan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin
paimen holhoileepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun.
Morsian on
huono, nurja, syntinen ja saastainen, ilkeä, alaston ja kurja, häpeän, pilkan
alainen. Kumminkin on tämänlainen yljän mielest' ihanainen, kun hän pääsee pesemään hänet puhtaaks verellään.
Ylkä
vanhurskaudellaan morsiamen kaunistaa. Hän, jok' alastonna kärsi, alastoman vaatettaa. Morsian sen
nähdessänsä veisaa tästä yljästänsä: Minulla on
sulhanen valkoinen ja punainen" (Siionin virret).
Olavi Peltola